Yltäkylläsyyren arvo

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2017, Proosa

Kuva: Timo Kuusela/Flickr

Teksti: Suvi Puttonen

 

Mökin lähistöllä maisema näyttää vieraalta. Käännyn jyrkästä mutkasta kapealle metsätielle. Tie on mutkainen ja mäkinen, vanha auto kolisee ja natisee. Pysäköin mökin portaiden eteen. Alkusyksyinen aurinko lämmittää vielä vadelmapensaita ja paljastaa viimeiset kituvat marjat. ”Laitas pessään valkkia”, pyytää mummu, kun kiipeää sisälle kaidetta puristaen ja keppiin nojaten. Sytytän takkaan tulen tyhjän maitopurkin avulla. Mummu alkaa vaivalloisesti käymään kaappeja läpi. ”Mitäs me tän tulttiinkkaa hakemaa…” Mummun muisti on alkanut hapertumaan, aivan kuten polvet ja silmätkin. Mummu ja mökki rapistuvat melkein samaa tahtia.

Mummu löytää kaapista vanhoja pyyhkeitä. ”Tartteek Maiju pyyhkei?”, mummu kysyy tunnustellen froteeta ja ommeltua reunusta. ”Kiitos, mulla on jo tarpeeksi”. Käyn laatikoita läpi innottomasti. Ne ovat täynnä vanhoja papereita, tyhjiä jugurttipurkkeja, vanhoja vaatteita, joita kukaan ei enää käytä, aivan hirvittävän paljon astioita, peittoja, tyynyjä ja lakanoita. Mummu avaa jokaisen laatikon sellaisella innolla ja mielenkiinnolla, kuin näkisi sisällön ensimmäistä kertaa. Jokainen pienikin asia on hänelle arvokas. Hän löytää vanhat kullatut verhotangon pidikkeet ja renkaat. ”Nämäki tulee viäl joskus muatii”, mummu sanoo ja laittaa kiiltoansa jo hieman menettäneet esineet takaisin laatikkoon. ”Tääl on teil sit ku mää en enää tartte. Ku perustatte omii huushollei”, mummu jatkaa seuraavaan laatikkoon. Pudistan ties kuinka monetta kertaa päätäni saman aiheen takia. ”Mummu, mun kämpässä on nyt jo liikaa tavaraa. Mä haluaisin siitä eroon, en mitään lisää”. ”Nii mut ei sitä koskaa tiärä mitä viäl tarvii”, mummu sanoo vähän hölmistyneenä. ”Mummu, mun tekis mieli hankkia tänne roskalava ja käydä jokainen tavara läpi. Heittää suurin osa pois ja kierrätykseen.”, heitän ilmoille ajatuksen hieman tuohtuneena ja ymmärrän heti, että olen sohaissut muurahaispesään. ”Mut millai sit… ei mittää pois kannat heittää. Mää oon yrittänny kaik säästää.” Kuulen mummun äänessä kiristyvän turhautumisen. Sisuunnun. ”Mummu, tää tavara ahdistaa mua. Tää roina mökissä, varastoissa ja aitassa on kuin joku pieni roska mun aivoissa joka inisee: tää on liikaa”. Vilkaisen mummun ärtyneen surullisia silmiä. ”Mutku mää en enää muista ni nää tavarat muistuttaa”, hän huokaisee hypistelleessään vanhaa värikästä ryijyä.

Paluumatkalla ajamme ohi uuden ostoskeskuksen. Mummu istuu vieressäni mietteliäänä. ”Kyl toi on mahtava marketti, oikee häijyy tekee. Joku ilmiö tää on. Ain vaa ahneus lisääntyy, eletää yltäkylläsyyres. Ei ihmine sitä ymmär suures viisauressas, ettei sellane voi loputtomii jatkuu”. Yllätyn kommentista. Mainitsen mummulle, että tämä näkemys on hieman ristiriidassa hänen käyttäytymisensä kanssa. ”Se johtuu siittä ko joskus maailmas on ollu pakko ottaa talttee kaik mitä hiukanki saa. Se on se tauti pääl viäl.”