Yhteys

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2015, Proosa

Kuva: Roberto Trm/Flickr

Kuva: Roberto Trm/Flickr

Teksti: Milla-Maria Joki

 

”Mä en oo löytänyt mun tusseja. Niiden täytyy olla jossain sun laatikoista.”

Hesburgerin kerroshampurilainen maistuu murenevilta jänteiltä ja väsyneiltä leukaperiltä. Nostan hampurilaisen ruttuista kantta ja tuijotan majoneesissa uitettua nahkeaa salaattia. Laura ei vastaa mitään.

”Kuunteleks sä ollenkaa?”

”Joo joo, kyl mä etin ne sun tussit.”

”Ne on oikeesti tosi kalliita.”

”Mä etin ne.” Laura haukottelee ja ABC:n seinän kello notkahtaa minuutin yli kolme. Kellon keskellä valkoinen piirroshanska näyttää peukkua.

18-vuotiaana oli taloudellista jakaa isot hankinnat. Laura osti ruokapöydän, minä ostin ruokapöydän tuolit. Laura osti pyykinpesukoneen, minä ostin astianpesukoneen. Nyt Lauralla on liian pieni vessa pyykinpesukoneelle ja minulla on liian pieni keittiö astianpesukoneelle, mutta kumpikaan ei ehdottanut koneiden vaihtamista, kun purimme viimeistä muuttolastia uusiin yksiöihimme. Olen syönyt vasta puolet hampurilaisestani, mutta minua oksettaa.

”Mä en jaksa enempää. Mä käyn tos kaupas ostaas vessapaperii ja maitoo aamukahviin. Ai nii ja kahvii kans.” Laura tekstaa jollekin ja vastaa ”mmh”. Kelmeän keltaiset valot ja tummat silmänaluset saavat Lauran näyttämään siltä, että sitä on vedetty turpaan. Kaipa sitäkin jo väsyttää.

Heitän aamupalatarvikkeet ostoskoriin ja jään tuijottamaan hyllyjä. Huomenna pitäisi syödä aamunkin jälkeen ja siivota keittiön vedettävät leikkuulaudat, joihin edellinen asukas on varmasti jättänyt leivänmuruja, kuivunutta tomaattia ja mitä lie. Nuolaisen hampaisiini tarttunutta hampurilaissammalta ja muistan, että pitäisi myös peseytyä. Kuljen jokaisen hyllyn ohi ja korini alkaa saada painoa: suolaa, ketsuppia, rätti, tiskipesuaine, tiskiharja, shampoo, hammastahna, hammasharja. Tätä olen kaivannut: kaksi puolentoista litran Coca-Colaa. Ämmämmämmää, kokis pilaa sun hampaat, mutisen itsekseni ja näytän kylmiölle keskisormea. Lauralla ei ole tähän asiaan enää mitään sanottavaa. Kruunaan ostokseni kasalla lihanmakuisia nuudeleita, joita Laura inhoaa. Kassaneiti pyytää 23 euroa 40 senttiä ja toivottaa hyvää yötä katsomatta silmiin.

Laura näppäilee edelleen puhelintaan, kun palaan Hesburgerin puolelle. Välillä sen naamalle nousee hymy.

”Eiköhän täs ollu kaikki, mä voin palauttaa avaimet huomenna. Jos sit heitän sut kotiin.”

”Mmh joo kohta.” Laura pyydystää huulillaan pillin, ryystää kivennäisvettä ja pitää silmänsä puhelimeen lukittuina. Sillä taitaa olla jotain tosi tärkeää asiaa jollekin. Kaivan oman puhelimeni taskustani ja alan poistaa numeroita, joita en ole käyttänyt vuosiin.