Yhden päivän runoelma – koko elämän runoilija

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2016, Haastattelut

Virpi Vairinen. Kuva: Susinukke Kosola

Virpi Vairinen. Kuva: Susinukke Kosola

Teksti: Olli Lönnberg

Virpi Vairinen on turkulainen runoilija, joka kirjoittaa kirjallisuudentutkimusta ja luovaa kirjoittamista yhdistävää väitöskirjaa Turun yliopistolle. Vairinen on esiintynyt lukuisissa runotapahtumissa ja hänen runojaan on julkaistu mun muassa Lumooja- ja Tuli & Savu -lehdissä sekä Reviiri-antologiassa. Hänen esikoisrunokoelmansa, Kuten avata äkisti, ilmestyi vuoden 2015 lopulla turkulaisen Kolera-kollektiivin julkaisemana.

 

Vairisella on juuri nyt paljon takanaan, kuten jokaisella esikoisteoksensa julkaisseella. Hän kertoo asioista, jotka ovat jääneet mieleen: ensimmäinen kansiluonnos, viimeisen tekstiversion palautus, se hetki, kun kirja tulee painosta, julkkarijuhlat. Jokaisella vaiheella julkaisussa on ollut omanlaisensa fiilis. Nyt se kaikki on kuitenkin takana ja odotellaan vastaanottoa. Turun Sanomissa ilmestyi jo yksi kritiikki, sävyltään varsin mukava.

Vairisen kustantaja, Kolera, on anarkistinen kollektiivi, joka tunnetaan parhaiten Susinukke Kosolan palkitun runokokoelman kustantajana. Usein sanotaan, että tämän hetken kiinnostavin runous ei löydy varman päälle pelaavien suurten kustantamojen listoilta. Vairinen toteaa, että suuriltakin kustantamoilta ilmestyy hyviä teoksia, pienten ja runouteen erikoistuneiden kustantamoiden laajemmasta teosvalikoimasta löytyy hänenkin mielestään tällä hetkellä todella kiinnostavaa runoutta.

Vairinen itse tarjosi kokoelmaansa muutamalle kustantamolle. Hänen runoutensa on rohkeaa, haastavaa tavaraa, joka löysi kotinsa Koleran tallista. Hänellä onkin Kolerasta vain hyvää sanottavaa: kustannusprosessi oli kaikin puolin puolin sujuva ja mukava. Susinukke Kosola, joka toimi Vairisen kustannustoimittajana, oli ihminen, jonka kanssa yhteistyö oli helppoa. Kosola myös tuki ja kannusti ideoissa, jotka joku muu ehkä olisi torpannut.

Vairisen runouden haastavuutta selittänee osaltaa hänen taustansa kirjallisuustieteilijänä. Vaikka hän opinnoissaan on keskittynyt proosan tutkimukseen, tuovat kirjallisuudenopinnot väistämättä tietyn määrän tietoutta lyriikan historiasta ja keinoista. Vairinen kirjoitti kokoelmaansa samaan aika kuin graduaan. Hänen gradunsa käsitteli subjektin autonomisuutta ja autenttisuutta Don DeLillon Esittäjä-romaanissa. Hän myöntääkin, että tietyt teemat murtautuivat sitä kautta myös runoihin.

Kun Vairisen kokoelmasta puhutaan filosofisena, kyse ei ole mistään haihattelevasta pohdiskelusta. Koelmasta on erotettavissa vankka osaaminen filosofian saralla ja se on tiukasti kiinni länsimaisen kirjallisuuden perinteessä. Vairinen kuitenkin kokee, että jonkinlaiset filosofiset kysymyksenasettelut ovat aina runouden (ja taiteen) taustalla tai sen kohteena, eikä niitä välttämättä tarvitse tietää filosofian kielellä, jos niistä saa jotain irti taiteena.

Kokoelman esittelyteksti Koleran sivuilla kuvaa kokoelmaa ”yhdenpäivänrunoelmana”. Viittaus on tietysti yhdenpäivänromaaneihin, mutta kokoelmaa lukiessa on vaikea ajatella sen kertovan yhdestä päivästä. Vairinen kertookin, että häntä kiinnosti ajatus ajan vaikutuksesta pienessä mittakaavassa: miten se vaikuttaa pinnalla oleviin ajatuksiin, tunteisiin ja siihen, minkälaisen muodon runo lopulta saa.

Kokoelma on jaettu osioihin, joiden nimet tulevat vuorokaudenajoista. Runot jakautuvat näihin osioihin muun muassa niiden mielentilojen mukaan, jotka runoissa olivat läsnä. Nämä mielentilat liittyvät Vairisella vuorokaudenaikoihin, ja kokoelman rakenne oli valmiina varhaisesta vaiheesta asti.

Vairisen kokoelma on kokonaisvaltainen taideteos: lähtien tietysti runoista, mutta jatkuen esimerkiksi kokoelman väliin sujautettuun lappuseen, joka sisältää arvostelun kokoelmasta.  Arvostelu on syväluotaava ja analyyttinen. Sen kirjoittaja on muuan Virpi Vairinen. Idea arvosteluun lähti Vairisen mukaan keskustelusta, jossa käsitteltiin alunperin vaatimusta, että taiteilijoiden tulisi markkinoida itseään enemmän. Keskustelu oli edennyt ajatukseen,jossa normaalin teoksen tekemisen ja markkinoinnin lisäksi taiteilija tekisi itse kritiikin, lehtijuttuja ja vielä taiteentutkijana tutkimuksen teoksesta. Näin hän loisi jonkilaisen sisäänpäinkääntyneen kokonaistaideteoksen. Tämä kokoelman väliin päässyt arvostelu on nyt yksi sovellus ideasta.

Vairinen toimi taiteenparissa laajasti, ei ainoastaan runouden parissa. Hän on toiminut tiedottajana taidealalla ja esiintynyt muun muassa performanssitaiteiljana. Tällaiset asiat eivät tietenkään voi olla vaikuttamatta kirjoitamiseen. Hän uskoo, että performanssin kautta hänen runojensa tilallisuus ja ruumiillisuus on vahvistunut. Hän veikkaa myös, että erilaisiin musiikkiprojekteihin osallistuminen on herkistänyt sanojen äänteellisyydelle ja rytmille. Hänen näkemänsä maalaukset ja valokuvat ovat myös vaikuttaneet vahvasti hänen teksteihinsä.

Vairinen toivoo elämänsä olevan jatkossakin jonkinlaista kirjoittamisen, opettamisen ja tutkimisen yhdistelmää. Runoilijan urasta puhuttaessa hän toteaa, ettei ole varma, mitä ura nykyisin käytännössä tarkoittaa, etenkään taidealoilla. Hän turvautuukin sanakirjamääritelmään: ura on esineen raahaamisesta tai kulkemisesta syntynyt jälki maassa. Hänelle runoilijan ura on jotain samankaltaista, sen näkee vasta jälkikäteen.