Yhden miehen elämä

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2016, Blogijutut

Karl Ove Knausgård. Kuva: Kristian Ridden-Nielsen

Teksti: Juuso Mäntykivi

 

Knausgård-lukukokemuksesta

Tutustuin Karl Ove Knausgårdin tuotantoon sattumalta eräänä laiskana sunnuntaina kesken mieltä puuduttavan internetin selailun. Yhdysvaltalainen verkkolehti oli julkaissut otteen romaanisarjasta, jonka provokatiivinen otsikko herätti mielenkiintoni. Teini-ikäisen minäkertojan ajatukset naulitsivat minut jutun ääreen. Tiesin löytäneeni jotain hienoa, kun luin kertojan kuvauksen suhteestaan omaan isäänsä ja tämän avovaimoon:

En pitänyt tavasta, jolla heidän äänensä syleilivät minua, kuin me kolme olisimme samalla puolella. Se ei ollut totta; oli vain he kaksi ja sitten olin minä.

En osaa selittää miksi pari yksinkertaista virkettä teki minuun niin suuren vaikutuksen. Taisteluni-sarjaan tutustuttuani ymmärsin kuinka voimakkaasti lainauksessa kiteytyy koko tarinan ydin.

Isä on Karl Ovelle pelottava, autoritaarinen varjo joka häilyy hänen elämänsä yllä. Nuori Karl Ove ei saa häneltä lainkaan tukea tunteidensa ilmaisulle. Isä pilkkaa hänen luonteensa pehmeyttä ja toteaa häpeävänsä epämiehekästä poikaansa. Tämän seurauksena Karl Ove oppii, että hänen tunteensa ovat toisarvoisia ja vääriä. Oikean, toivotun olemisen tilan ja hänen oman, vääränlaisen käyttäytymisensä välinen etäisyys aiheuttaa hänessä suurta häpeää.

Kuten kaikki ihmiset, Karl Ove kantaa iskostuneet käsityksensä mukanaan aikuisuuteen. Lopputuloksena on etäinen ja syvästi onneton mies, joka tiedostaa ongelmansa, mutta ampuisi itseään mieluummin päähän kuin ruotisi menneisyyttään psykoterapeutin sohvalla. Kuten Knausgård kirjoittaa:

En halua että kukaan pääsee lähelleni, en halua että kukaan näkee minua, ja tähän on tultu: kukaan ei pääse lähelle ja kukaan ei näe minua.

Sarjan ensimmäisessä osassa Knausgård kirjoittaa vihaavansa helppoja ratkaisuja, oikoteitä, käytännöllisyyttä ylipäätään. Pyörillä varustetut matkalaukut eivät ole riittävän miehekkäitä, sillä miehen tulee kantaa maailman paino, ei vetää sitä perässään. Kun hänen isänsä on pukeutunut kukkasin kirjailtuun kauluspaitaan, Karl Ove kauhistelee kuinka tämä on langennut jonkinlaiseen ’’muodottomaan, epävarmaan, lähes naiselliseen maailmaan’’. Maskuliinisuus on Knausgårdille ympyrä, jonka sisällä on itsepintaisesti pysyteltävä. Kerronta saa jo tahattoman koomisia piirteitä kun Knausgård huomaa kauhukseen olevansa ainoa isä vauvakerhossa.

Minun on vähäisen elämänkokemukseni vuoksi mahdotonta samaistua lastenkasvatukseen tai moniin muihin Knausgårdin kuvailemiin ilmiöihin. Taisteluni pohjautuu kuitenkin niin vahvasti aistikokemuksiin ja välittömiin havaintoihin, että tuntuu kuin lukisin tilannetta reaaliajassa. En ole katsoja, joka seuraa tilannetta vierestä – olen itse tapahtumien keskipisteessä. Kerronnan voima vetää minua lukijana niin vahvasti, että pikkutarkka arkimaailman kuvaus muuttuu vangitsevaksi kokemukseksi. Tässä piileekin suuri syy siihen, miksi teksti koukuttaa: se antaa tavanomaiselle elämälle merkityksen tunteen. Knausgårdia luettuani huomaan kiinnittäväni tarkemmin huomiota ympärilläni avautuvaan maailmaan.

Mietin kuinka pieni osa kaikesta informaatiosta läpäisee tietoisuuteni ja piirtyy muistiini.

Mietin kaduilla kohtaamaani kasvojen tulvaa, joista vain harvan tunnistan tärkeäksi. Kuinka moni nyt elämäni keskiössä oleva ihmissuhde tulee kestämään?

Mietin kuinka mikä tahansa näennäisen merkityksetön sattuma voi osoittautua käänteentekeväksi hetkeksi, jonka arvon ymmärrän vasta vuosia myöhemmin.

Ihmettelen kuinka yhden ihmisen tyyli kirjoittaa voi mullistaa tavan jolla jäsennän ympäristöäni.

Taisteluni on ennen kaikkea vapauttava lukukokemus. Yksityisiä kokemuksiaan ruotiessaan Knausgård tulee käsitelleeksi yleisiä ilmiöitä, joista tavallisesti vaietaan niiden arkaluontoisuuden takia. On yhteiskunnallisesti epäsopivaa myöntää ettei lasten hankkiminen olekaan tuonut onnea. On myös yhä epäsopivaa puhua mielenterveysongelmista yhtä avoimesti kuin Knausgård puhuu vaimonsa kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Lukijan kannalta tällainen säälimätön kipupisteiden tunnustelu on äärimmäisen huojentavaa. Minun ei tarvitsekaan kieltää tai kätkeä ikäviä ajatuksiani, sillä kirjailija paljastaa itsestään paljon arkaluontoisempiakin asioita.

Kenties kaikki kirjoittaminen on vapauden tavoittelua. Tekstin maailmassa kirjoittaja voi Knausgårdin ihannoimaa elokuvaohjaaja Ingmar Bergmania lainatakseni ’’pakottaa demoninsa vetämään elämänsä ajovaunuja’’. Vaikeista asioista kirjoittaminen voi olla keino pysyä pinnan yläpuolella.

Omaelämäkerrallisuudestaan huolimatta Taisteluni ei koskaan vaikuta omahyväiseltä minäkuvan kiillotukselta. Kerronnan rikkovat esseemäiset sivujuonteet saavat voimansa kirjailijan palavasta sanomisen tarpeesta, eivätkä siksi tunnu irrallisilta tai turhilta. Teksti sivuuttaa perinteiset juonen ja muodon vaatimukset ja kielikuvat ovat usein jopa kliseisiä. Rakkaus iskee Karl Oveen kuin salama ja uutiset leviävät kulovalkean tavoin. Knausgårdin huomio takertuu hetkiin, joita moni muu voisi pitää tarkoituksettomina. Hän ei pelkästään tunnusta rakkauttaan rock-musiikkia kohtaan, vaan kuvailee miltä putkivahvistin tuoksuu ja listaa jokaisen arvostamansa kitaravalmistajan. Aamiaishetkestä kirjoittaessaan hän käyttää puoli sivua murojen optimaalisen koostumuksen kuvailuun.

Yli 3500-sivuinen kertomus valkoihoisen miehen perhehuolista saattaa kuulostaa kirjalliselta vastineelta Norjassa suosittujen slow-tv-ohjelmien seuraamiselle. Taisteluni on kuitenkin huomattavasti jännittävämpi elämys kuin kymmenen tunnin junamatkan seuraaminen televisioruudulta. Knausgård luo uskoa siihen, että koko inhimillisen kokemuksen spektri, ’’oikea elämä’’, on mahdollista siirtää paperille puhtaan tahdonvoiman avulla.

Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-romaanisarjan kuudes ja viimeinen osa julkaistaan suomeksi huhtikuussa 2016.