Viidakko

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2016, Proosa

Jungle, Paul Kirtland Mays

Jungle, Paul Kirtland Mays

Teksti: Iida Sammalisto

Hänen lähtönsä jälkeen aloin kasvaa untuvaista karvaa, talviturkkia kaamoksen varalle.

Ensin kasvoivat takaisin ne karvat, joita olin hänen vuokseen poistanut tunnollisesti, säännöllisesti kolmen vuoden ajan. Kainalot, sääret, ylähuuli, jalkoväli, jokaisella omanlaisensa karvanlaatu. Alkuun ne kutisivat niin, että raavin itseäni vimmatusti, kaikkea muuta kuin naisellisesti. Mutta tietyn pituuden saavutettuaan karva lakkasi ärsyttämästä. Sivelin itseäni sieltä missä iho palautui normaaliin tilaansa, ja ajattelin sitä kuinka viidakko kasvaa entisten atsteekkikaupunkien yli, kuinka kasvillisuus kiipeilee ylös temppelinportaita ja kätkee kaikki merkit korkeakulttuurista. Tunkeutuu sinne minne ihminen on tunkeutunut.

Tällainen olin ollut silloin, kun hän ensi kertaa minua kosketti; nimenomaan koskematon, kokematon, villinä rehottava viidakko. En muista hänen kavahtaneen karvojani, mutta sen muistan kyllä, kuinka hän jälkeenpäin sängyssä maatessamme kysyi, olinko koskaan ajatellut, että voisin sheivata jalkovälini, tai siistiä sitä hiukan. Niin neutraalisti aseteltu kysymys, ja sittenkin ‒ syyllistävä. Eihän ajatus ollut pälkähtänytkään mieleeni. Tuntui, kuin olisin karvoineni ollut paljon paljaampi kuin ilman niitä. Kokemattomuuteni näkyi niissä, kokemattomuuteni olla sellainen nainen johon hän oli tottunut. Myöhemmin hän laski leikkiä koko asiasta, mutta minä en enää koskaan antanut hänen nähdä minua karvoineni. Ensimmäisen kerran jälkeen olin hänelle aina silkkisen sileä ja paljas, mieluummin verta tihkuva kuin tiheä pöheikkö.

Kolmen vuoden jälkeen olin jo oikeastaan tottunut karvattomuuteen. Viikoittainen ajelu-, nypintä- ja vahausrituaali ei enää tuntunut työläältä. Hänen lähdettyään moni rutiini kuitenkin menetti merkityksensä, niin myös karvojenpoisto. Tunsin oloni uudella tavalla paljaaksi ilman häntä, viileiden lakanoiden välissä, syysviimassa jolta hänen tarjoamansa takki ei enää lämmittänyt minua. Ihoni vetäytyi kananlihalle hänen haamukosketuksensa alla. Ei kulunut kauaa, ennen kuin annoin periksi viidakolle.

Sitten karvaa alkoi kasvaa paikkoihin, joissa se ei ennen ollut edes kasvanut. Ohut untuva peitti vatsani, kämmeneni, reisien sisäsyrjät, rinnat, kutitti polvitaipeissa ja varpaanväleissä. Se oli niin hentoa karvaa, etten aluksi edes huomannut, mitä oli tapahtumassa. Ja kun lopulta huomasin, en tehnyt asialle mitään, koska jollakin kierolla tavalla se tuntui hyvältä, kuin olisin vallannut ruumiini takaisin valloittajan jäljiltä. Puremajäljet, fritsut, onkalot joissa hänen kielensä oli käynyt, kohdat joissa hänen kätensä olivat levänneet tai joita ne olivat leikkisästi läimäyttäneet, ne kaikki peittyivät tiheän sileän karvan alle. Kun katsoin itseäni peilistä, en nähnyt enää sitä naista joka olin halunnut hänelle olla ‒ en edes raunioita.