Vielä sinut kulttuurisivuilla listitään

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2017, Haastattelut 0 Comments

Kuva: Malkusch Markus/Flickr

Teksti: Julietta S. Blumenthal

Olen saanut nauttia lintukodosta. Turun yliopiston luovan kirjoittamisen opetus perustuu rakentavaan palautteeseen. Keskitymme toistemme jutuissa siihen, mikä on onnistunutta ja kehityskelpoista. Melkein unohtuu, että ulkomaailmassa mikä tahansa ansiokaskin teksti voi joutua teilatuksi.

Mitä tappokritiikistä ajattelevat ne, jotka joutuvat työkseen seuraamaan mestauksia omasta aitiostaan: kustannusalan ammattilaiset? Entä miten kritiikki – tai ilman sitä jääminen – vaikuttaa seuraavan kirjan kustannuspäätökseen?

Tylyimpään koskaan lukemaani kirja-arvosteluun törmäsin siksi, että lykkään nukahtamisen haastetta lukemalla. Valitsin ainavihannasta kirjastopinostani aamuyölukemiseksi Titta Heikkilän esikoisromaanin Rakkauden ruletti (Tammi, 2014), lajityypiltään ’vakavan komedian’. Teemana on nelikymppisen yksinhuoltajan karmea eroprosessi ja nettideittailu Suomessa sekä Ranskassa (josta kirjailija oikeasti löysi miesystävän). Kirja on hauskasti kirjoitettu ja tempaisi mukaansa. Päähenkilö on tilanteestaan rehellisen realistinen, mutta myös hyvällä tavalla hömppä.

Katsoin hakukoneella lisätietoa kirjasta. Arvosteluja ei ollut paljoa ja missään niistä ei nähty kirjassa hyvää. Kainuun Sanomien Taru Paavoseppä ei jättänyt kirjasta juuri mitään murskaamatta. Arvostelu alkaa: ”En jaksa muistaa, koska olen lukenut kirjan, joka olisi ollut niin täyttä soopaa kuin Titta Heikkilän esikoisteos Rakkauden ruletti. Tai koska olisin halunnut jättää kirjan lukemisen kesken yhtä usein kuin nyt.” Ja loppuu: ”En voi kuin ällistellä, kuinka kummassa Tammen kaltainen vakavasti otettava kustannustalo on ottanut sen kustannettavakseen?

Tuntui pahalta kirjailijan puolesta. Onko tällainen kritiikki asia, jonka yläpuolella kirjailijan pitää elää, ja olla vieläpä kiitollinen, että kirja huomioitiin? Jos matkustajana alkaisin bussissa arvostella yhtä kärkkäästi kuskin ajamista kuin kriitikko kirjailijaa, olisin pian raudoissa ja vastaisin herjaussyytteestä.

En löytänyt Heikkilältä palautetta Paavosepän teilauksesta. Sen sijaan on kirjailijoita, jotka eivät jätä huonoa arvostelua sikseen. Maakuntalehden haukut voi ehkä lakaistakin kategoriaan ’ammattitaidottomat, huomiohakuiset rivitoimittajat’, mutta ison lehden tuomio satuttaa.

Arla Kanerva arvosteli Juha Itkosen kirjan Palatkaa perhoset HS:ssa huhtikuussa 2016 otsikolla ”Kirjailija Juha Itkosen odotettu jatko-osa sortuu omaan taitavuuteensa”. Kirjailija reagoi Facebookissa: ”Turha on myös esittää, että tunnistaisin tästä omaa kirjaani. Mitään niistä perimmäisistä teemoista, joita kuvittelen käsitteleväni, ei arvostelussa edes mainita. Tämä arvostelu saa minut epäilemään omaa mielenterveyttäni. Jumalauta, olenko tullut täysin harhaiseksi? Voiko tämän kirjan kokea näin?

Arvostelu sai aikaan paljon keskustelua ja kirjan puolustusta sosiaalisissa medioissa. Aihe ylitti kevyesti valtalehtien uutiskynnyksen. Kuitenkin Itkosen kirjan arvostelu oli Heikkilän kirjan kokemaan lyttäykseen verrattuna melkein päänsilitystä.

Se, jonka nimeä ei sanota ääneen

Heikkilän kustannustoimittaja on jo lähtenyt Tammelta eikä halua kommentoida entisen työnantajansa asioita ollenkaan. Muutenkaan osa kustannusammattilaisista ei halua keskustella kritiikkiaiheesta. ”En valitettavasti anna aiheesta haastattelua, sillä kysymykset ovat monelta osin niin luottamuksellisia kirjailijan ja kustannustoimittajan välillä.”

Suhteutan kritiikkiaihetta siihen, että olen kirjoittanut juttuja väkivaltarikoksista, konkursseista, avioeroista ja vaikeista sairauksista. Onko muutaman kappaleen negatiivinen pätkä ison lehden sivulla niin paljon pahempaa, ettei siitä voi puhua? Toisaalta kielteinen kritiikki on ajanut monia kirjailijoita edellä mainittuihin ongelmiin.

Joillakuilla kustannustoimittajilla on taas aiheesta paljonkin sanottavaa. WSOY:n kustannustoimittaja Samuli Knuuti, Kosmoksen kustantaja Mikko Aarne (työskennellyt myös Otavalla ja Gummeruksessa) ja osuuskunta Osuuskumman kustannusjohtaja Hanna Matilainen kertovat kustannustoimittajan suhteesta kotimaisen kaunokirjallisuuden kritiikkiin.

Onko kukaan kirjoittajanne saanut ylilyövää tai aiheetonta murskakritiikkiä? Jos on, miten se on vaikuttanut hänen työskentelyynsä?

Samuli Knuutille tulee mieleen kaksi tapausta. ”Helena Sinervon Tykistökadun päiväperho (2009) haukuttiin Helsingin Sanomissa pataluhaksi, mikä oli minulle ja Finlandian edellisellä romaanillaan voittaneelle kirjailijalle kova pala. Tuntui, ettei kriitikko ollut ymmärtänyt ollenkaan mitä teos yritti sanoa. Teemu Kaskisen ja Heikki Heiskasen dekkari Norsu tulee (2010) taas kirvoitti HS:n Veli-Pekka Leppäsestä murskakritiikin: satiirisessa ja tarkoituksella ylilyövässä romaanissa tekijät halusivat luoda oikeistolaisesti ajattelevan poliisin, mikä selvästi ärsytti vasemmistolaista Leppästä.”

Koska Kaskiselle kritiikki otti koville, Knuuti kehotti häntä kirjoittamaan aiheesta Imageen: miltä tuntuu kuin työ murskataan näin? Ja musertunuthan Kaskinen oli. ”Kirjoittamistyön ajatteleminen tuntui fyysisenä kipuna jossakin sydämen tienoilla. Huomasin ajattelevani itsemurhaa. [–] Samaan aikaan tiesin, että vastineen kirjoittaminen kritiikkiin oli häpeällisintä, mihin kirjailija saattoi sortua”, Kaskinen kirjoittaa Imagessa.

Knuuti jatkaa: ”Journalisti teki syksyllä 2010 jutun, jossa tapausta tarkasteltiin eri kantilta; siinä Leppänen syytti minua kirjailijan agitoimisesta ja kriitikkoa vastaan kääntämisestä. Olen silti sitä mieltä ja itsekin kritiikkejä – murskasellaisiakin – tehneenä, että Kaskisen puheenvuoro oli virkistävä ja tarpeellinen. Kriitikollakin on oltava vastuunsa, siitä huolimatta että hänellä on oltava oikeus myös teilata.”

Aarnen mielestä kritiikki taas on jopa neutralisoitunut. ”Kaipaisin Seppo Heikinheimon tapaista ronskimpaa, mutta ammattimaista kritiikkiä. Kritiikki saa minun puolestani lopulta olla vaikka nimetöntä ja sietämättömän ärsyttävää: Esilukija on parin viikon välein ilmestyvä kirje, jossa kerrotaan tyrmäävän hyvin perustein, mitkä viime aikoina ilmestyneet journalistiset jutut kannattaa lukea ja miksi. Samaa kaipaisin kirjallisuuteen. Kriitikkoina esimerkiksi Arla Kanerva ja Oskari Onninen edustavat kaipaamaani tyyppiä.”

Aarne muistuttaa, että aina joku kriitikko koettaa uida vastavirtaan, kuten Savon Sanomien Pekka Jäntti lytätessään Jari Tervon Matriarkan. ”Suomalaiset ovat masokistinen kansa, ja sen takia meidän on muita helpompaa ottaa vastaan väkisin väännettyjä taidetimantteja”, Jäntti arvosteli Tervoa Savon Sanomissa.

Matilainen toteaa, ettei suurin osa pienen Osuuskumman julkaisemista kirjoista saa lainkaan sanomalehtikritiikkejä, vaikka tekijänä olisi nimekkäämpikin kirjailija. ”Kirjabloggarit ovat kohdelleet lempeästi ja asiallisesti. Pientä kritiikkiä on esiintynyt, mutta asiallisissa mittasuhteissa.”

Miten paljon kustantamo huomioi tällaista kritiikkiä tehdessään kirjailijan seuraavan kirjan julkaisupäätöstä?

Samuli Knuuti sanoo, että jokaisella kustantamolla on julkaisemiinsa kirjoihin liittyviä tavoitteita ja toiveita. ”Jos yksittäinen teilaus niitä horjuttaa, ne eivät ole kovin vankalla pohjalla olleetkaan. Toki jos on ollut toiveena myydä genrekirjaa hyvin ja se myy huonosti huonojen kritiikkien takia, tällöin ne vaikuttavat välillisesti siihen, kun pohditaan, kannattaako kirjasarjan tai tekijän julkaisemista jatkaa.”

Mikko Aarnen mielestä kustannustoimittajan pitää kyllä katsoa peiliin, jos palaute on kovin negatiivista. Kustannuspäätöksiä tehdään erilaisia: joskus täytyy tehdä ’juuri tämä kirja nyt’. Joskus tehdään pitempää kaarta, jopa kirjailijan koko uran ajan.”

”Ainakaan vielä ei ole ollut tarvetta ottaa tätä huomioon tehdessämme päätöksiä kirjailijan seuraavasta kirjasta, vaan kiinnitämme enemmän huomiota juuri sillä hetkellä tarjottuun käsikirjoitukseen ja sen laatuun”, Hanna Matilainen pohtii.

Onko kirjailijoitanne vaiettu kuoliaaksi, eli onko joku jäänyt ilman juuri mitään kritiikkiä? Miten se on vaikuttanut?

Knuuti: ”WSOY on niin iso kustantamo, että julkaisemamme kirjat eivät yleensä kritiikittä jää. Tosin klikkien hallitsemassa nykymediassa muutamalla kohteliaalla mutta pienellä kritiikillä kuitattu kirja jää ihan yhtä lailla huomaamatta. Toki kirjailijalle tulee parempi mieli tästä kuin vaikenemisesta.”

Aarne: ”Vaikeneminen on pahempaa kuin murskakritiikki. Turhaan haukuttua kirjaa saatetaan edes nousta puolustamaan somessa.”

Matilainen: Osuuskumman kirjat ovat saaneet mukavasti näkyvyyttä kirjablogeissa, mutta painetuissa lehdissä varsin vähän. Tällä ei kuitenkaan ole ollut vaikutusta seuraavien kirjojen kustannuspolitiikkaan.

Onko jostakusta kirjailijastanne tullut ehkä yllättäenkin kriitikkojen lempilapsi? Onko jokin kirja saanut odottamaanne myönteisempää palautetta? Miten positiivinen noste on näkynyt kirjailijan tuotannossa?

Aarne: ”Ei voi tietää, millaisen vastaanoton saa. Urani alussa Reidar Palmgrenin Jalat edellä -esikoiskirjan menestys oli yllätys: kirja sai todella hyvät arvostelut ja Hesarin kirjallisuuspalkinnon. Toisaalta vaikka olin Reijo Mäen kustannustoimittajana ’pienen siivun’ eli kahdeksan kirjan ajan, en osannut ennustaa nykyistä suosiota. Siinä menestys on tehty kovalla työllä, ja harva kirjoittaja pystyy edes tekemään kirjaa joka vuosi. Dekkari on sellainen formaatti, että se on mahdollista.”

Knuuti: ”Tommi Kinnunen on hieno kirjailija, mutta kun luin Neljäntienristeyksen ennakkoon (en toimittanut sitä), en olisi ikinä veikannut siitä jymymenestystä. Antti Majanderin kritiikki Hesarissa antoi kirjalle ja kirjailijalle lentävän lähdön, joka siivitti myös kakkoskirjan Lopotti suureen menestykseen.”

Aarne: ”Kertovat, että Suomalainen kirjakauppa ei olisi ottanut Tommi Kinnusta valikoimaan ilman HS-hehkutusta. Laura Lindstedtin Oneiron taas olisi hyvistä kritiikeistä huolimatta voinut jäädä lukijoille liian vaikeaselkoiseksi ja oudoksi ilman Finlandia-palkintoa.”

Matilainen: ”Spekulatiivisesta fiktiosta innostuneet bloggaajat ovat antaneet myönteistä palautetta kaikista lukemistaan kirjoista. Ehkä Hanna Morren esikoisromaani Tuonen tahto sai enemmän huomiota, sillä hän oli myös henkilökohtainen tuttu monelle bloggaajalle.”

Miten selkeästi kritiikki (suuntaan tai toiseen) on vaikuttanut kustantamienne kirjojen myyntilukuihin? Onko kirjallisuusblogien kiinnostuksen kohteeksi pääsemisellä havaittavaa vaikutusta?

Knuuti: ”Harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta (kuten edellä mainittu Kinnunen) kritiikeillä ei nykyisin ole kauheasti vaikutusta kirjan myyntiin. Valitettavasti, sanoisin. Kirjablogeilla vielä vähemmän.”

Aarne: ”Isoilla sanomalehdillä on vaikutusta molempiin suuntiin. Blogit taas voivat massallaan nostaa kirjoja, mutteivät torpata. Blogien nostamista kirjoista ovat esimerkkeinä Minna Rytisalon Lempi ja Pauliina Rauhalan Taivaslaulu. Blogit ovat lehtikritiikkejä myötäsukaisempia. Monet niistä ovat hyvin kirjoitettuja, muttei sieltä nouse ketään erityistä mielipidevaikuttajaa.”

Matilainen: ”Myynnillisesti kritiikillä ei ole ollut selkeää vaikutusta suuntaan tai toiseen. Myyntilukujen heitot ovat niin pieniä, että on vaikea tehdä johtopäätöksiä, mikä johtuu mistäkin. Tämä johtunee myös osuuskuntamme nuoresta iästä.”

Millaisia tunteita kirjailijan saamat kritiikit nostattavat kustannustoimittajassa? Joutuuko koskaan pelkäämään kielteisten arvosteluiden takia jopa työpaikkansa puolesta?

Aarne: ”Onhan kritiikki kirjailijalle totisempaa kuin kustannustoimittajalle. Kirjailija kirjoittaa sydänverellä, eikä ehkä edes pysty lukemaan kritiikkejään. Kustannustoimittajalla kaikki munat eivät ole samassa korissa, mutta kyllä siinä elää mukana ja välillä joutuu olemaan puskurinakin. Kustannuspäälliköllä pitää olla kotimaisen kaunokirjallisuuden kustannustoimittajaan sen verran luottoa, etteivät lehtikritiikit vaikuta työpaikan pysyvyyteen.”

Knuuti: ”Kustannustoimittaja elää kritiikkiä lukiessaan läpi samat tunteet kuin kirjailija, ei yhtä voimakkaana tosin tietenkään. Kun toimittamani kirja teilataan, se yleensä ennen kaikkea harmittaa minua: harmittaa, että kirja on selvästi joutunut väärän kriitikon käsiin; että kriitikko ei ole ymmärtänyt kirjailijan tavoitteita; että luettu teos ei istu kriitikon kirjallisuuskäsitykseen. Enää näillä vuosilla murskakritiikki ei laita epäilemään omaa arvostelukykyä, mutta uran varhaisvaiheessa sellaistakin tapahtui. Kustannustoimittajan duunina on myös terapoida kirjailijaa tällaisessa tilanteessa: vakuuttaa teoksen hyvyyttä ja kustantajan seisovan yhä sen takana. Työpaikkani puolesta en ole koskaan kritiikkien takia pelännyt.”

Matilainen: ”Kustannustoimittaja varmasti aina jännittää kritiikkejä samalla tavalla kuin kirjailija itsekin, onhan hän ollut vahvasti tekoprosessissa mukana. Osuuskummassa kukaan ei ole työsuhteessa, joten työpaikan puolesta ei tarvitse pelätä. Jäsenistömme tukee ja pyrkii myös kouluttamaan toisiaan jatkuvasti laadun kehittämisen takaamiseksi.”

 

Äkkikuolemalta varjele meitä, oi herra

Onko kritiikki julmimmillaan samanhenkistä sirkushuvia kuin muinaisen Rooman julkiset marttyyriteloitukset? Areenalle en ihanan hyytävänsivaltavien kritiikkien toivossakaan kuuluta taitavimman gladiaattorin, Seppo Heikinheimon, kaltaista virtuoosia. Sellaista, joka neroutensa kääntöpuolena piinaisi lähipiiriään ja hukkuisi oman miekkansa pistoon.

Pöydälläni lojuu avoimena kesän 2010 Image-lehti, jossa on kirjailija Kaskisen juttu kritiikin alle musertumisestaan. Juttu on kuvitettu taidegraafikko Pauliina Mäkelän mustavalkoisin, kuolemaa ja kauhua heijastavin piirroksin. Mies tavoittelee teloitettua päätään.

”Onpa kauheita tappajia. Niistäkö tuo juttu kertoo?” ekaluokkalainen kysyy.
”Joo, on kauheita, mutta juttu ei kerro tappamisesta vaan siitä, että erään kirjailijan kirja haukuttiin yhdessä lehdessä”, vastaan.
”Ei se sitten ole yhtään niin vakavaa kuin oikea tappaminen”, ekaluokkalainen sanoo.
”Ei niin, mutta voi haukkuminenkin olla aika ikävää.”
”Ne vain haukkuu lehdessä, koska ne ei itse osaa kirjoittaa niin hyvää kirjaa”, ekaluokkalainen päättelee.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *