Värivalojen aika

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2014, Proosa

Kuva: Thomas Quine/Flickr

Kuva: Thomas Quine/Flickr

Teksti: Artemis Kelosaari

Eteenpäin vuoden pisimmässä yössä käveli Rauni, ja hänen ylleen kohosi ruosteenvärisiä pilviä kohti kurottava seinällinen eri värien säihkettä; nimittäin useat vieri viereen pystytetyt kerrostalot. Vanhan puutaloalueen kupeeseen uuden vuosituhannen puolella rakennetut kahdeksankerroksiset talot, jotka seisoivat vieri vieressä ja näyttivät samaan aikaan kivenlujilta ja tuulessaheiluvaisilta. Ja lähes jokaisessa ikkunassa oli jouluvalot. ”Perinteisiä” valonvalkeita, yksivärisen punaisia, sinisiä ja niin edelleen, monivärisiä eri yhdistelmin, olipa joukossa jokunen välkkyväkin. Oli niitäkin ikkunoita, joissa oli vain kynttilöitä tai lyhtyjä, sähköisiä tai elävää tulta; ja kaiken alapuolella pakkanen kipinöi vastasataneessa lumessa ja paljaan kallion pinnassa miljoonina jalokivinä. Synestesian lahjalla siunatun pitkän linjan pianistin silmissä koko näky muistutti humalaisen orkesterin epävireisin soittimin soittamaa Tshaikovskin sinfoniaa, tai jotain sinne päin.

Silloin hän kuuli jostain aivan todellista musiikkia. Hetken hän luuli sitä joksikin tavanomaiseksi joululauluksi, joksikin tekopirteäksi renkutukseksi tai mekaanisesti lauletuiksi alun perin herkiksi tai hurskaiksi sanoiksi. Mutta ei. Se ei ollut yksikään lauluista, joita menneen kuukauden aikana oli saanut kuulla julkisilla paikoilla loputtomiin. Laulussa oli kolmitahtinen poljento ja se kulki ylhäisen violetissa g-mollissa. Jostain noista lukuisista asunnoista sen täytyi tulla, mutta hän ei saanut selvää mistä. Mutta sanat hän kyllä erotti, kun kuunteli tarkkaan.

Kynttilät sammuneet on, tienoon verhoaa luminen huntu. Tähti vain sammumaton yks on taivaalla, joulun on tuntu. Laulut on laulettu nuo, juhlistettu on sanoman tuojaa. Yksi vain kulkija tuo porttikongista hamuaa suojaa.

Tämä oli ensimmäinen joulu, jonka Rauni vietti täällä, lapsuusmaisemissaan, yli kahteenkymmeneen vuoteen. Mutta puoli vuotta sitten hän oli jo ehtinyt saattaa äitinsä hautaan, sinne isän viereen. Varovasti hän kapusi kalliolle, noin neljännen kerroksen korkeudelle. Kallion kolossa kiiluva sisäjärvi höyrysi lämpöään pakkasilmaan, niin kuin se oli aina tehnyt. Joka ainoa talvi, silloinkin kuin Rauni oli ollut lapsi. Silloin kerrostalojen paikalla oli ollut tuulenpieksämää rantaniittyä, pajutiheiköitä ja puro, jossa hän oli todennut niin monet kaarnaveneet merikelpoisiksi ja joka nyt juoksi salaojitettuna jossain talojen alla.

Eräiden harvinaisen räikeiden värivalojen välke heijastui sisäjärvestä, kun Rauni seisahtui sen ääreen. Hän muisti, millaisia tarinoita sisäjärvestä oli aina kerrottu: että se oli entisinä pakana-aikoina ollut pyhä uhripaikka, ja sen pohjaan oli aikoinaan valunut monen eläimen veri. Ja kerran vuodessa uhrattiin aina ihminen. Aina tiettyyn aikaan vuodesta, jotta aurinko palaisi takaisin: sydäntalvella, keskitalven juhlan aattona. Ja tietenkin kallio oli tästä syystä kirottu ja siellä kummitteli – siksi kaikki hieman toisella kymmenellä olevat löivät mielellään vetoa, kuka uskalsi mennä sinne yöllä.

Jouluyön hiljaisuus, yksinäinen vain kujalla kulkee. Poissa on juhlavuus, viima polkua perässään sulkee.

Tänään, joulukuun kahdeskymmenestoisena päivänä anno mundi 20–, tuli täyteen tasan vuosi siitä, kun Rauni oli viimeksi nähnyt hänet, jonka vuoksi oli viettänyt aiempia jouluja milloin Pariisissa, milloin Pietarissa – ja aina ilman mitään, mikä olisi vähänkään muistuttanut suomalaisesta joulusta. Sitä hän oli vihannut. Hän, jonka ääni oli ollut tumma, terävä ja hehkuva kuin talviyön taivas tai rommilla terästetty glögiannos. Hän, jonka mieli oli ollut kuin kaamos itse: parhaimmillaan itkettävän kaunis, pahimmillaan pelkkää kaikennielevää pimeyttä. Hänen kanssaan Rauni oli vuosi sitten halunnut viettää edes yhden joulun kotimaassa, jo valmiiksi kaamoksen hellimässä pohjoisessa.

Raunin hengitys höyrysi, ja höyry sekoittui sisäjärvestä uhkuviin huuruihin. Ilmeisesti nykytutkimuksen mukaan tällä kalliolla oli jotain mystistä maalämpöä, jonka syntyä kukaan ei täsmälleen tiennyt, ja siitä syystä sisäjärvi ei jäätynyt koskaan. Oli miten oli, ei ollut mikään ihme, jos sisäjärveä olikin muinoin pidetty pyhänä. Rauni tunsi poskillaan, miten pakkanen kiristyi; tummat pilvet olivat liukuneet kovaa vauhtia etelään päin koko sen ajan, kun hän oli ollut kävelyretkellään, ja nyt taivas oli horisonttia lukuun ottamatta kirkas. Kuuta ei kuitenkaan näkynyt.

Hiljalleen taivaltaen esiin astuu hän kappelin takaa. Sanomaa lohdutuksen öinen messu nyt kirkossa jakaa. Portaille nousee, vaan pois kääntyy sitten, jää vanhurskaat sisään. Myöhäistä varmaan se ois enää turvata Poikaan tai Isään.

Tasan vuosi sitten, näillä minuuteilla, kaamosmieli oli kaatanut kurkkuunsa vasta joulupöydässä juotavaksi tarkoitettuja viinoja. Siinä ei ollut ollut mitään ihmeellistä, sillä olihan julkinen salaisuus, että hän käytti runsaasti ja säännöllisesti tätä maailman vanhinta masennuslääkettä. Tasan vuosi sitten hän oli sättinyt kovaan ääneen ensin Raunia – kaivaen huolellisesti esiin kaikki mahdolliset vanhat kinat ja kaunat – ja lopulta itseään perinpohjaisesti. Siinäkään ei ollut ollut mitään ihmeellistä. Mutta hänen silmistään oli huokunut moninkertaisesti sankempi pimeys kuin ulkona oli viimeiset kahdeksan tuntia ollut ja moninkertaisesti rajumpi lumimyrsky kuin ulkona oli. Lopulta Raunin kärsivällisyys oli pettänyt; hän oli nimittänyt rakkaintaan lapselliseksi ja itsekeskeiseksi oman traagisuutensa palvojaksi ja muistuttanut lukemattomista muista yhteisistä illoista, joita tämän oli täytynyt tällaisella käytöksellä pilata. Näin sanottuaan hän oli sulkeutunut istumaan makuuhuoneeseen kynttilälyhtyjen sekaan, ja kaamosmielen pitkäkarvainen vitivalkoinen kissa oli sykertynyt hänen syliinsä. Ennen nukahtamistaan hän oli kuullut, miten vuokratun mökin ulko-ovi kävi ja lumimyrsky puhalsi hetken suoraan sisälle ennen oven paiskaamista kiinni.

Rauni muisti kaiken tämän erittäin hyvin. Menneen vuoden aikana hän oli käynyt tuon yhden puolituntisen tapahtumat läpi lukemattomia kertoja. Suullisesti poliisin kanssa muutaman kerran. Ja päänsä sisällä vähintään joka viikko.

Hangelle jähmettyneen huomaa varpusen hän avuttoman. Toinen kun jäis pakkaseen, turvaks tarjoaa povensa oman. Kaksi nyt heikointa kai, joita jäätynyt maa päällään kantaa, toisistaan lohtua sai, toinen toisilleen lämpöä antaa.

Käkkärämänty seisoi hiljaa kallionkolossa, lumen allakin ikivihreänä, ja sen vieressä kyyhötti paljaita pihlajia, joiden syömättömät marjat olivat paleltuneet; niiden punainen väri korostui valkeaa lunta vasten. Rauni hiipi pois sisäjärven luota, tällä kertaa hieman turvallisempaa reittiä kuin paljasta kalliota myöten: kallioiden takaa lähtee mutkitteleva polku, joka kulkee piikkihernepensaiden alta. Laulu vaimeni, kunnes Rauni ei enää sitä kuullut lainkaan.

Häntä, jonka ääni oli lumonnut suurkaupunkien konserttilavoja, ei ollut löydetty ennen seuraavaa kevättä. Ei ennen kuin hänen jäätyneen ruumiinsa päälle satanut lumi oli sulanut. Hautajaiset oli pidetty vähän ennen juhannusta, se kun oli ollut ainoita hetkiä, kun useimmilla hänen tuttavillaan oli ollut vapaata. Testamenttia hän ei ollut tehnyt, se ei ollut sopinut hänen hetkessä elävälle vapaalle hengelleen, joten epävirallisella elämänkumppanilla ei ollut jäänyt mitään oikeutta lukuisiin loisteliaisiin asuntoihin.

Jouluyön hiljaisuus, loistaa kujalle tähdestä valo. Siinä se juhlavuus, pieni teko ja ajatus jalo.

Kerrostalot jäivät näkymättömiin, vaihtuivat alun perin läheisen konepajan työläisille rakennettuihin puisiin rivitaloihin, joiden väleistä mutkittelivat mukulakivetyt kujat. Erään rivitalon päätypiha oli koristettu usean värivaloketjun ja kynttilälyhdyn voimin, ja lumen alta erottuvat myös alppiruusuistutukset ja paljaina törröttävät syreenit. Rauni kaivoi taskustaan lapsuudenkotinsa avaimen – taskussa oli lisäksi kirjekuori, joka oli saapunut aamulla, viimeisenä arkipäivänä ennen joulua. Se oli kaupungin sinfoniaorkesterilta.

Ovelle hiipi vastaan valkoinen pitkäkarvainen kissa, joka kiehnäsi hetken Raunin jaloissa ennen kuin tuli nostetuksi syliin. Hiljaa nämä kaksi olentoa jäivät katselemaan ulos avonaisesta ovesta, ulos vuoden pisimpään yöhön, jossa toinen toistaan leiskuvammat jouluvalot hehkuivat kilpaa omituisen kirkkailta näyttävien tähtien kanssa. Jostain kaukaa alkoi kuulua kirkonkellojen ääntä.

(Joululaulun sanat: Timo Mäenpää – Jouluyön hiljaisuus)