Vanhasta sana parempi

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2013, Kirjallisuus ja hyvinvointi

State Library of Victoria Collections

State Library of Victoria Collections

Teksti: Aleksi Rantala, Taru S., Niina Oisalo

Suomalaiset vanhenevat ja laitostuvat. Samalla julkisten terveyspalvelujen alasajon myötä hoitohenkilökunta on entistäkin kiireisempää. Tämä tekee ulkoiluttajista ja muista vapaaehtoisista auttajista toivottuja ja osin välttämättömiäkin apuja laitosten arkeen.Fyysisen kunnon lisäksi laitosasukkaiden henkinen kestokyky on koetuksella. Sen ylläpidossa laitosten apuna Turun seudulla on ollut viime vuosina kolmekin erilaista sanataideprojektia.

Kirjoittajaryhmä Tapiirin projektissa kirjoitettiin runomuotokuvia. Runomuotokuvassa sanataitelija katsoo ja kuuntelee ihmistä vartin verran, ja kirjoittaa näkemänsä ja kokemansa pohjalta runon. Sitten runo luetaan kuvan mallille ja annetaan teksti hänelle omaksi. Runomuotokuva on ennen kaikkea katsomisen ja kohtaamisen metodi, varsinaisesti terapiasta tai viriketoiminnasta ei ole kyse.

Veera Vähämaan vetämässä projektissa kirjoitetaan runomuotokuvien lisäksi korvarunoja. Korvarunot ovat suoraan vanhusten puheesta muokattuja tekstejä. Kirjoittaja saa toki ohjata ja johdatella puhujaa, mutta ennen kaikkea korvarunomenetelmä päästää vanhukset ääneen, ja muistuttaa heille itselleen, että heillä on arvonsa ja merkityksensä omana itsenäänkin.

2000&11 omakuvaa -hanke yhdisteli puolestaan omaelämäkerrallista kirjoittamista ja kirjoittajien omakuvia. Hanke oli osa kulttuuripääkaupunkivuotta, ja jalkautui vanhainkotien lisäksi päiväkoteihin, kouluihin ja kansanopistoihin. Tässä hankkeessa tekstin julkaisu ja oman tarinan kertominen ryhmässä tuottaa tekijälle kokemuksen nähdyksi ja kuulluksi tulemisesta.

Hankkeet tarjoavat mukavaa vaihtelua laitosarkeen ja myös hoitajille helpotusta työhönsä. Ennen kaikkea niiden avulla saa kuitenkin esiin uusia puolia laitosten iäkkäistä asukkaista ja muistutuksen siitä, että nämä ovat muutakin kuin vaivansa.

 Aleksi Rantala

Omaisen osa

Kun olin teini-ikäinen, äitini vei minut ja siskoni joka kesä tapaamaan Sirkka-tätiä. Täti ei ollut oikeastaan täti, vaan vaarini toinen vaimo. Herttainen Sirkka otti meidät aina  lämpimästi vastaan ja tarjosi vaniljajäätelöä mansikoiden kanssa. Kahvikupeissa oli keltaisia ruusuja ja kylpyhuoneen peilin edessä pullo kölninvettä. Asunnon kodikkuudesta huolimatta palvelutalo herätti minussa hieman vieraannuttavia tunteita. Kerran osallistuimme oikeisiin kissanristiäisiin, joihin oli kutsuttu pappi ”kastamaan” vanhusten iloksi hankittua kissanpentua. Kaikki kynnelle kykenevät asukkaat istuivat salissa todistamassa tapahtumaa. Täti kääntyi yllättäen puoleeni ja kysyi: ”Tuntuuko sinusta pahalta nähdä näin paljon vanhoja ihmisiä?”  Kiirehdin kieltämään, vaikka olin häkeltynyt siitä, miten tarkasti täti oli lukenut minua. Ryppyiset kasvot ja rollaattorien varassa hitaasti liikkuvat hauraat vartalot näyttivät viisitoistavuotiaan silmin hieman pelottavilta.

Vanhojen ihmisten kohtaaminen tuntuu minusta toisinaan myös aikuisena haastavalta. Olen varmaankin sisäistänyt osani aikamme vanhenemiseen liittyvistä peloista. Ikuista nuoruutta palvova yhteiskuntamme pyrkii lokeroimaan vanhuuden ja kuoleman laitoksiin, kauas arjesta ja ajatuksista. Vanhat ihmiset itse sen sijaan toivovat usein, että saisivat asua kotona loppuun asti. Monelle tämä ei ole mahdollista, ja varsinkin sairaalat ovat yksinäisiä paikkoja viettää viimeisiä vuosiaan. Sirkka-tädin palvelutalo vaikutti oloiltaan mukavalta; huoneet olivat kodinomaisia, hoitohenkilökunta ystävällistä. Asukkaille järjestettiin tekemistä ja ohjelmaa. Kerran täti esitteli meille askarteluhuoneen, jossa vanhukset painoivat liinavaatteita. Sirkka-täti lähetti minulle vuosien varrella niin monta orvokkikuvioista tyynyliinaa ja ruusukoristeista pyyhettä, etten tule tarvitsemaan uusia vuosikymmeniin.

Luulen silti, että hyvässäkin laitoksessa aktiivista elämää viettänyt ihminen voi tuntea itsensä joutilaaksi. Ikääntyneessä kehossa asuu usein virkeä mieli, joka kaipaa muutakin kuin tyynyliinojen askartelua  – seuraa, virikkeitä, kulttuuria. Taide ei usein tavoita laitoksissa eläviä ikääntyneitä. Silti hekin tarvitsevat kulttuuria – jotakin, josta peilata elettyä elämäänsä. Vaikka muisti säröilisi jo, taide voi herättää ajatuksia ja tuoda vanhoja kokemuksia takaisin. Siksi laitoksissa vierailevat taiteilijat tekevät hyvin arvokasta työtä. He vievät rohkeasti taiteen suoraan kiikkustuolien ja sairaalavuoteiden ääreen.  Mietin, minkälaisia runoja Sirkka olisi kirjoittanut, jos hänelle olisi tarjottu siihen tilaisuus. Ne olisivat voineet jäädä meille tyynyliinojen tavoin muistoiksi hänen tarinastaan.

Taru S.

Sanataiteilija kohtaa ihmisen

Tekstissä kuvataan Turun sanataideyhdistyksen kehittämän ”korvarunon” tekemistä. Siinä sanataiteilija juttelee ensin ihmisen kanssa ja kirjoittaa sitten keskustelun pohjalta runon.

(Tapahtuu vanhusten hoitokodissa, nainen astuu ovesta sisään, vastaan tulee hoitaja)

– Moi, mä oon Niina. Tulin vetämään tämmöstä sanataideprojektia.
– Ai mitä?
– Sanataidetta, niinku että kirjoitetaan ja luetaan tekstejä.
– Aha. Onks tästä sovittu jonkun kanssa?
– Joo, Annukka Virtapuron. Eikö teillä ollu tietoa et mä oon tulossa?
– Ei ollut, mut ei se mitään. Tervetuloa.
– Kiitti. Tota. Missä mä voisin tavata niitä, ihmisiä?
– Joo, meillä on nyt lounasaika, mutta voit sen jälkeen mennä vaikka huoneissa käymään. Ihmiset saattaa olla kyllä väsyneitä kun on just syöny.
– Niin tietty. No mut, ei mulla ole kiirettä, voiaan kattoa mikä on tilanne ja meen sitte sen mukaan. Käymään.
– Selvä. Mun on mentävä nyt jatkaan kierrosta.
– Joo, tietenkin.
– Hei, mää oon Niina, olen täällä käymässä ja haluaisin tehdä runoja sun kanssa, sopiiko tulla sisään?
– Hei.
– Niin, että saako tulla sisään, häiritsenkö?
– Sisään vaan. Kukas sinä olet?
– Niina, mää olen tämmöinen sanataideihminen.
– Jaa sana… mikä?
– Niinku kirjoittamista ja semmoista. Voitaisiin ekaksi vaikka kuunnella vähän musiikkia, virittäytyä, jos tykkäät musiikista?
– En oikeestaan.
– No ei ole pakko. Tykkäätkö runoista?
– Mulla oli kissa. Sillon ku olin plikka.
– Ai jaa, millainen kissa se oli?
– Raidallinen se oli. Ja kamalan nätti. Mikä sen nimi olikaan?
– Mää en tiedä, etkö muista?
– Joo… (hiljaisuus)
– Niin muistatko siitä kissasta enemmän?
– Me käytiin rannassa yhdessä, se katteli kaloja ja mää mato-ongella kato, kalastin sille. Se oli nätti kissa. Raidallinen.
– Joo-o, kuulostaa kivalta. Mikä järvi se oli, oliko se lähellä missä asuit? Lapsena?
– Järvi, se oli se järvi.
– Nii niin.
– Siinä oli kauhean lämmintä vettä.
– Kävittekö uimassa siellä?
– Uitiin joka päivä. Ja sauna oli siinä ihan rannassa, siellä pestiin astiat ja pyykit. Ja sitten käytiin uimassa.

(kirjoittaa muistikirjaan)

– Hevosetkin uitettiin, ne oli kovia uimaan, tykkäsi pärskytellä vettä ja niitä ei olis millään saanut pois sieltä järvestä.
(nauraa)
– Oli meillä lehmiäkin. Lypsylle piti herätä aikasin, muuten ne kävi levottomiks.
– Aijaa, miten aikasin?
– Neljältä herättiin. Piti tehdä miehille evästäkin. Sitten navettaan.
– Oho, kamalan aikasin. Oliko paljon lehmiä?
– Jaa mitä laatua?
– Että oliko niitä lehmiä paljonkin?
– Paljon, oli paljon.
– Nii muistatko nimiä?
– Jaa mitä laatua?
– Niiden lehmien, tai kissojen. Tai hevosen?
– Jaa. En kyllä. En muista. Oli niillä nimet kyllä. Mutta en nyt muista.
– No ei se mitään.
– Hevonen oli Poku.
– Aha, kiva nimi.
– Poku. Ruskea se oli, ja iso. Se astu mun jalalle kerran eikä millään nostanu kinttua. Siihen tuli kamala mustelma. Ei siirtäny millään jalkaansa vaikka kuinka mää huusin.
– Aijai. Taisi tehdä kipeää.
– Sattu se. Mustelma tuli kanssa.
– Joo, saa olla varovainen niin isojen eläinten kanssa.
(hiljaisuus)

– Mää kirjotin tämmöisen runon meidän keskustelusta. Haluatko kuulla?
– Ai runon vai?
– Runon. Se menee näin:
Järven rannassa raidallinen kissa
ja tyttö joka kalastaa
kissa ja kalat,
toinen päätyy toisen suuhun.
Vesi lämmintä kuin lehmänmaito,
juuri lypsetty,
kesänlämmintä,
uimalämmintä,
hevosenlämmintä.
– Oho.
– Mää jätän tämän sulle tänne huoneeseen, jos haluat lukea sen vielä joskus toiste.
– Kiitos.
– Kiitos sinulle. Mää lähdenkin tästä sitten eteenpäin. Toivottavasti nähdään taas toisen kerran. Hei hei!
– Hei vaan.

Tekstissä kuvataan Turun sanataideyhdistyksen kehittämän ”korvarunon” tekemistä. Siinä sanataiteilija juttelee ensin ihmisen kanssa ja kirjoittaa sitten keskustelun pohjalta runon.

 Niina Oisalo