Valtakunnassa kaikki hyvin

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2014, Lehtijutut

Christine de Lorraine 1588

Christine de Lorraine 1588

Teksti: Pia Wolff-Helminen

Laiva lipui kohti Livornon satamaa. Oli huhtikuun 24 päivä 1589. Christine de Lorraine tuijotti kannelta satamakaupungin portille pystytettyä, valtavaa riemukaarta. Sen ympärille oli kokoontunut tuhansia, juhla-asuihin pukeutunutta kaupunkilaista, jotka käsiä ja lippuja heiluttaen toivottivat häntä tervetulleeksi. Christinen ympärillä oli hälinää. Kultaan ja valkoiseen pukeutuneet lakeijat valmistautuivat maihinnousuun. Koruommeltuun silkkiin pukeutuneet kamarineidit varmistivat, että kaikki hänen tavaransa olivat pakattuna, eikä mitään jäänyt kultakankaalla ja vihreällä silkillä sisustettuun hyttiin. Christine ei huomannut ympärillään juoksevia palvelijoitaan. Hän vain tuijotti riemukaarta. Se oli valtava. Christine tiesi että se oli rakennettu hänen kunniakseen. Mitä hän ei tiennyt, oli että hänen matkallaan Toscanan maakunnan halki Firenzeen, tulisi näkemään kymmenen vielä suurempaa ja mahtavampaa riemukaarta.

Hän ei myöskään tiennyt että alitettuaan viimeistä riemukaarta, häntä vastassa olisi kuusituhatta, kultakankaaseen puettua kirkonmiestä yhdessä hänen tulevan miehensä, Ferdinando de Medicin kanssa. Hän ei myöskään tiennyt että ennen häitä, kolmekymmentä piispaa kruunaisi häntä suurruhtinattareksi 35 000 alamaisen läsnä ollessa. Alamaiset kantaisivat kaikki säädyn mukaiset pääsuunnittelijan suunnittelemia juhla-asuja. Häitä seuraisi maakunnan tunnetuimman insinöörin taidonnäyte, Medici-suvun linnan sisäpihan täyttö vedellä, jotta siinä voisi esittää täydellinen meritaistelu miehitettyine sotalaivoineen ja kanuunoineen. Häitä vietettäisi neljäkymmentäviisi päivää. Päivä päivän jälkeen kokit taikoisivat tuhansille arvovieraille mitä maukkaimpia illallisia, jonka jälkeen seuraisi ennennäkemättömän fantastisia teatterinäytöksiä. Christine ei tiennyt, että hänen häistään kirjoitettaisiin ylistäviä kirjoja, jotka kulovalkean lailla leviäsi ympäri Eurooppaa. Häistä puhuttaisiin vuosisatojen ajan ja vaikka kuinka yrittäisivätkin, ei yksikään kuningashuone tulisi koskaan luomaan mitään niin ylellistä ja mahtavaa.

Laiva oli saapunut satamaan. Christine seurasi kuinka laivaa kiinnitettiin. Hän tiesi että tämä oli hänen kohtalonsa. Hänetkin oli kiinnitetty tähän uuteen maahan. Naimakauppa oli kaikin puolin järkevä. Hänen setänsä, ranskan kuningas, yritti pelastaa konkurssin partaalla olevaa kuningaskuntaa. Mikä olisi parempi liittolainen kuin de Medicien suurruhtinaskunta? Suvulla oli rahaa ja valtaa, mutta ei sitä himoittua sinistä verta. Christinen myötä, de Medicien suvun jälkeläiset nousisivat vihdoinkin lähes kuninkaallisten joukkoon. Sitä hän ei tiennyt, kun ei kukaan muukaan, että hänen setänsä, ranskan kuningasta, tultaisiin murhaamaan kaksi kuukautta häiden jälkeen. Ranska tulisi taas olemaan sekasorron vallassa eikä Christinen naimakaupalla olisi minkäänlaista vaikutusta maan tulevaisuudelle.

Päivälleen neljäsataakaksikymmentäneljä vuotta myöhemmin lautta irrottautuu Suomenlinnan laiturista ja suuntaa kohti Helsingin kauppatoria. Yläkannelta Kristiina tuijottaa senaatintorin ylle kohoavaa tuomiokirkkoa. Aurinko saa sen valkoiset seinät loistamaan valkoisempina kuin koskaan. Se on mahtava ja kaunis. Se pelottaa. On hänen vuoronsa mennä naimisiin – tuomiokirkossa. Hänkin haluaa kirkkohäät kuten 49 % kaikista muista hänen ikäisistä naisista. Hänen kaasonsa olivat omilla häillään asettaneet tason hääjuhlille. Tämä loi paineita. Kristiina ei halunnut olla heitä huonompi, mielellään vähän parempi. Olihan kyseessä hänen elämänsä hienoin päivä, jota seuraisi 150 vierasta. Mutta, numerot puhuivat karua kieltään. Hänen häänsä ei jäisi suomalaiselle keskitasolle, noin 7 000 euroon. Pelkästään ruokaan ja tarjoiluhenkilökunnalle menisi vähintään vastaava määrä rahaa. Alkoholiin kuluisi 3 500, pukuihin saman verran. Koristeluihin, kutsu- ja kiitoskortteihin, hääkukkiin, autoon ja kiitoslahjoihin 1 500 euroa. Orkesteri veloittaisi noin 1 000 euroa, juhlapaikan vuokra 1 500. Yksi päivä – 18 000 euroa.

Kristiina on moderni, kolmekymppinen nainen. Yhdessä vielä epävirallisen puolisonsa kanssa hän johtaa omaa pientä valtiotaan. Heidän 65 m2 käsittävän lilliputtivaltionsa vastaa tuhansia muita pikkuvaltioita. Tosin, mikäli he edustaisivat keskivertosuomalaista, nuorta aikuista pariskuntaa, heidän valtiovelkansa olisi vain 122 000 euron luokkaa. Kristiina ja hänen miehensä ovat korkeasti koulutettuja, kuten heidän tuttavansakin. Trenditietoisina ja mukavuuden haluisina he ovat tietoisesti muokanneet lilliputtivaltionsa täydelliseksi. Ajatuskin siitä että lilliputtivaltio olisi sijoitettu pääkaupunkiseudun lähiöön, ei ole käynyt mielessäkään. Siksi heidän valtiovelkansa lähenee jo 320 000 euron luokkaa. Kuten tuhansilla muilla helsinkiläisellä pariskunnalla, heidän keskitason 3600 euron kuukausipalkat eivät riitä edes yhden neliömetrin ostamiseen.

Kristiina on ollut onnellinen, mutta tietoisuus siitä että hänen insinöörimiehensä kuuluu siihen ryhmään korkeasti koulutettuja, joka on suuressa vaarassa jäädä työttömäksi, on saanut hänet miettimään todellisuuttaan. Heidän pikkuvaltionsa on ylivelkaantunut. Lautta on jo ohittanut Siljan terminaalin. Tuomiokirkko tuntuu tuijottavan Kristiinaa. Paniikki nousee.

Kun lautta kiinnittyy laituriin, Kristiina voi pahoin. Sana ’häät’ ei enää herätä hänessä onnellisuuden tunteita. Hän ei tiedä mitä tuntea. Toisin kuin Christine de Lorrainella, Kristiinalla on valinnan vapaus, mahdollisuus muokata kohtaloaan. Hän ei ole vain merkityksetön pelinappula. Mikä on hänen valintansa?