Vaikeinta kirjoittamisessa onkin ollut hyväksyä se, että kaikkien miellyttäminen on mahdotonta.

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2014, Blogijutut, Proosa

Otteita Petra Walleniuksen luovan kirjoittamisen seminaarityöstä

Reflektiota

”Työn idea lähti halusta kokeilla eri tekstilajien yhteensovittamista. Miten kommunikoivat keskenään proosa, lyriikka, nettikieli ja tekstiviestit? Mitäpä jos niiden kaikkien takana olisi eri henkilö? Mitä tekstilaji kertoo persoonasta? Oli tietoinen valinta jättää tekstistä pois eheä lineaarisuus ja sen sijaan rouhia pelilaudalle palasia, joiden tarkka yhteensovittaminen jää lukijan tehtäväksi. Halusin testata etäännyttämisellä pelaamista ja monenlaisen kielen esittelyä. Samalla tulin puolihuomaamatta venyttäneeksi omia rajojani kirjoittajana. Kuvittelin osaavani kirjoittaa lyriikkaa, mutta miten hankalaksi osoittautuikaan kirjoittaa lyriikkaa jonkun toisen äänellä. Huh!”

”Vaikeinta kirjoittamisessa onkin ollut hyväksyä se, että kaikkien miellyttäminen on mahdotonta. Erityisen hankalaa se on, kun on aina ollut kiltti tyttö. Kiltit tytöt haluavat miellyttää, eivätkä oikein osaa käsitellä pettymyksiä. Tuon hiljaa mutisevan äänen vaientaminen on ollut kaikkein haastavinta, enkä ole täysin onnistunut siinä vieläkään. Mutta tiedostan tämän rakennevamman työstämisen tarpeellisuuden ja aion jatkaa sen parissa.”

”Riskien välttely on tietysti hieman latteaa, mitäpä sitä puolustelemaan. Ehkä tärkein kirjoittamisesta oppimani asia on, että tekstiä ei tule säästellä. Se on virhe, jonka tämän kurssin aikana tein. Kuten aiemmassa syntilistauksessa mainitsin, olen tottunut kirjoittamaan ns. laakista vainaata, enkä pystynyt omaksumaan tekstimassan tuottamisen ideaa sen kaikessa tärkeydessä. Himmailin kirjoittamista, kun en ollut varma mitä haluan seuraavaksi sanoa – sen sijaan että olisin kirjoittanut sivun tai kaksi jostain aiheeseen löyhästi liittyvästä, vaikka listannut yksittäisiä sanoja tai sommitellut kauppalistoja. Ironista tietysti on, että huomaan erheeni nyt, kun se ei enää tämän työn kohdalla auta. Mutta reflektointia, sitähän tässä haettiin? Näen virheeni, nostan käteni ja tunnustan: pihtasin. Ei ole hyväksi pihtaaminen, ei kirjoittamisessa eikä muutenkaan.”

Inttipojat

Inttipojat ovat kiehtovia. Ne harppovat vihreissä puvuissaan ihmismassan seassa ja herättävät kalkkeutuneissa perheenäideissä alkukantaisia tunteita. Pulipääparat häilyvät kutkuttavasti poikuuden ja miehuuden kynnyksellä, arpoen kai itsekin kumpaan leiriin kuuluvat.

Kasarmilla ne ovat omiensa joukossa, suoraryhtisiä ja kovasuisia miehiä. Täällä kaupungilla ne vilkuilevat siviilejä alta kulmien ja harppovat eteenpäin pää painuksissa. Paitsi jos niitä on ryhmä. Ryhmässä ne saavat kiinni polleudesta. Katsovat uhmakkaasti silmiin ja uhkuvat testosteronia. Naureskelevat toisilleen kiilusilmäisiä puumia ja luisuvat tavoittamattomiin heti. Ryhmälle niitä olen ilmaa. Vanha ämmä, johon ei kannata tuhlata lomia. Ryhmässä ne tavoittelevat nuorta ja notkeaa, salaa mielessään ketä vain.

Niin, ne yksinäiset. Ne yksinään kulkevat pienet vihreät solttupojat, joiden silmät välttelevät katsetta ja askeleissa kaikuu kasarmilla opittu kiirehtimisen rytmi – niihin lukitsen katseeni. Ilman tukijoukkojaan ja jatkuvan komennuksen jylyä nämä yksin harppovat lammasmaiset nuorukaiset näyttävät niin eksyneiltä. Sellaisia pyydystän käsipuoleen. Ohjaan iltapäiväruuhkasta hotellihuoneeseen ja käskytän. Näytän mistä on aikuiset taiat tehty ja nautin vetreästä lihasta.

Aikuisen miehen kanssa pitää miettiä käytännön asioita. Miten se on elänyt, millainen eksä kuuluu kauppaan, montako lasta muuttaa mukana, tuleeko se toimeen omillaan vai onko passattu piloille, paljonko se tienaa. Eikä niille riitä mikään. Pitää tarjoilla erikoiskattauksia, nähdä hiki päässä vaivaa ja silti jäädä itse ilman. Aikuinen mies olettaa saavansa virheetöntä laatua, eikä tingi omastaan.

Mutta valtion elättämät, palvelukseen sidotut nuoret. Tupiin ahdetut, hormonien kiihdyttämät isänmaantoivot. Ne ovat otollista riistaa. Luotuja lihan iloihin, pidäkkeettömiä, yllytettävissä mihin vain. Kipeästi pienen hemmottelun tarpeessa ja pyyteettömän onnellisia sen saadessaan. Ne eivät halua perustaa perhettä eivätkä yhdistää astiastoja – niillähän ei edes ole astiastoja.

Täydellisiä viihdykkeitä.