Vaiettu tuho – Kirja joka täytyi kirjoittaa

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2014, Kritiikit

ilmasota_frontcover_final

G. Sebald: Ilmasota ja kirjallisuus. Suom. Oili Suominen. Tammi. 155 s.

Vaiettu tuho

131 pommitettua kaupunkia, 600 000 kuollutta siviiliä, 7,5 miljoonaa koditonta – ja hiljaisuus.Lähtökohdat edesmenneen saksalaiskirjailija W.G. Sebaldin esseekokoelmalle Ilmasota ja kirjallisuus ovat kammottavan kiinnostavat.

 Kuten tiedettyä, liittoutuneiden pommikoneet muuttivat Saksan tärkeimmät kaupungit palaviksi raunioiksi toisessa maailmansodassa. Vähemmän tiedetään siitä, kuinka tapahtunut pyrittiin pyyhkimään Saksan kansakunnan kollektiivisesta muistista. Niin saksalaiskirjailijat kuin -media vaikenivat tuhoista vuosikymmeniksi.

Vuonna 1997 kirjallisuuden professorinakin toiminut Sebald piti aiheesta luentosarjan, joka rikkoi hiljaisuuden. Vastikään suomennettu Ilmasota ja kirjallisuus on koostettu luentosarjan ja sitä seuranneen julkisen keskustelun pohjalta.

Sebald yhdistää teoksessaan kaksi mieliteemaansa, toisen maailmansodan ja vaikenemisen. Hän raottaa pommitusten jälkeisen hiljaisuuden verhoa ja analysoi sitä saksalaisen kirjallisuuden kautta.

Sebald ruotii havainnollistavin esimerkin kuinka vähän ja etäännyttävästi saksalaiskirjallisuudessa on käsitelty pommitusten kauhuja. Erityisen vakuuttavasti hän argumentoi vertailessaan sodan jälkeisen kirjallisuuden epärealistista kuvastoa ja aikalaiskertomusten korutonta todellisuutta.

Sebald tukee esseensä pitkälti kahden kirjailijan Hans Erich Nossackin ja Alexander Klugen teksteihin. Teoksen kolmanneksi tärkein lähde, Heinrich Böllin romaani Enkeli oli vaiti oli pannassa aina 1990-luvulle saakka.

Eritoten Nossackin raportti pommitetusta Hampurista on mykistävä. Kertomukset rottien ja kärpästen kansoittamista raunioista, kuplivaan asvalttiin uponneista ruumiista ja palaneita lapsiaan matkalaukuissa kuljettavista äideistä konkretisoivat tuhon karmivalla tavalla.

Kirjan merkittävintä antia on Sebaldin pohdinta sodan jälkeisestä Saksasta. Pommitusta seuranneen hiljaisuuden sekä sen syiden ja seurausten tarkkanäköinen tulkinta nostavat teoksen genressään keskitason yläpuolelle.

Sebald näkee, että syyt vaikenemisen taustalla pohjaavat ennen kaikkea Saksan armeijan omiin hirmutekoihin. Hän kirjoittaa terävästi yhtäältä natsien ja holokaustin aiheuttamasta kansallisesta häpeästä, toisaalta Rotterdamin ja Stalingradin pommitusten ”oikeutetusta” takaisinmaksusta. Saksalaiset eivät ikään kuin antaneet itselleen lupaa tuntea surua tai katkeruutta.

Toinen selitys liittyy sodan jälkeiseen Länsi-Saksan talousihmeseen, Wirtschaftswunderiin. Menneisyyden kauhujen muistelu ei istunut suurkaupunkien kiihkeään uudelleenrakennukseen ja kansakuntaa yhdistäneeseen selviytymismentaliteettiin. Kuvaukset saksalaisten taipumattomuudesta tuhon keskellä ovat pysäyttäviä: pommitusten jälkeen raunioiden keskellä pestiin ikkunoita, järjestettiin elokuvanäytöksiä ja pidettiin kahvitteluhetkiä. Oltiin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

Ilmasota ja kirjallisuus on monella tapaa tärkeä teos. Kirjan käsittelemät teemat – menneisyyden unohtaminen ja sen seuraamukset – ovat masentavan ajattomia ja universaaleja.

Kaunokirjallisilta ansioiltaan teos ei valitettavasti ole kummoinen. Rakenne on monin paikoin häiritsevän poukkoileva, eikä oppikirjamainen kerrontatyyli valokuvineen jätä juuri tilaa

kielelliselle irrottelulle. Lähdemateriaalin niukkuuden vuoksi Sebald taantuu ajoittain toistamaan itseään ja referoitaviaan. Kenties samasta syystä hän käyttää tarpeettoman paljon sivuja lukijapalautteensa tulkitsemiseen sekä kollegoidensa vähättelyyn.

Vähättelevä ja tarpeeton on myös kirjan päättävä essee aikalaiskirjailija Alfred Anderschista. Kirjoituksen päällimmäinen funktio tuntuu olevan Anderschin ansioiden mitätöinti ja menneisyyden törkyjen kaivelu. On sääli, että yleismaailmallisesti merkittävä teos päättyy henkilökohtaisilta kaunoilta haiskahtavaan antikliimaksiin.

Joel Haapamäki

 

Kirja joka täytyi kirjoittaa                                          

Ilmasota ja kirjallisuus käsittelee vaiettua aihetta saksalaisten kärsimyksistä toisen maailmansodan aikana. W. G. Sebald on kirjoittanut teoksen vuonna 1999, kaksi vuotta ennen kuolemaansa. Kirja koostuu luennoista, kuulijoiden palautteesta ja esseestä, joka käsittelee kirjailija Alfred Anderschia.

Kirjan aihe on vangitseva. Olemme tottuneet tuntemaan myötätuntoa keskitysleireille joutuneita kohtaan. Täydestä syystä. Harvoin pysähdymme miettimään, että monissa Saksan kaupungeissa ihmiset kävivät sodan lopulla läpi epäinhimillisen, ja kuten Sebald antaa ymmärtää, tunnemaailman lamauttavan tuhon. Tästä näyttää seuranneen kansan yhteinen muistinmenetys.

Ilmasota ja kirjallisuus ei ole helppoa luettavaa. Esseemäisyys, historiallisen teoksen piirteet ja subjektiivinen pohdinta lomittuvat sikin sokin. Kerronta on polveilevaa, virkkeet raskaita ja rakenne rikkonainen. Mieleen nousevat kirjallisuushistoriateokset, joissa useita kirjoja suhteutetaan aikaan, ja lopputulos on sekava. Teoksen tiedot koostuvat pienistä sirpaleista.

Kirja alkaa teksteillä, jotka on kirjoitettu Sebaldin 1997 Zürichissä pitämien luentojen pohjalta. Niissä ihmetellään toistuvasti, miksi kirjailijat ovat kirjoittaneet Saksaan kohdistuneesta ilmasodasta niin vähän. Joitain teoksia julkaistiin sodan jälkeen, mutta suurin osa on jäänyt unohduksiin. Teos nostaa esiin muun muassa saksalaisen Hans Erich Nossackin tekstejä, pikkutarkkaa, kiihkotonta kuvausta katastrofin keskeltä. Nossackin kuvaukset ammentavat tehonsa autenttisista yksityiskohdista ja koruttomuudesta. Aikalaisten kertomukset tuovat kärsimyksen ajoittain niin lähelle, että kirja tekee mieli laittaa kiinni.

Vaikuttavien raporttien lisäksi teos kommentoi saksalaisten kirjailijoiden etäisiä ja kliseisiä yrityksiä kuvata ilmasodan kauhuja. Kovin sanoin se soimaa tekstejä, jotka koskettamisen sijasta ohittavat ja torjuvat ihmisten todelliset kokemukset. Toisaalta väistelyä myös ymmärretään; muistot ylittävät inhimillisen sietokyvyn rajat.

Luennoista saatu palaute tuo tarinaan perspektiiviä ja vahvistaa oletusta yhteisestä unohduksesta. Moni palautteen kirjoittajista ei näytä edelleenkään kohdanneen kokemuksiaan. Ne, jotka ovat tietoisempia tapahtuneesta, eivät toivu siitä kenties koskaan. Eräässä kirjeessä kerrotaan: ”kaikki se vapina, pelko, raivo ─ se on yhä minun päässäni.”

Kirjan loppuosan essee Alfred Anderschista jää irralliseksi eikä vedä enää mukaansa. Essee keskittyy arvostelemaan Anderschin narsistisia valintoja, muun muassa sitä, miten hän pyrki menestymään valheellisin keinoin. Loppuosan tavoite ja tarkoitus jää epäselväksi. Kirjan sisältö olisi yhtenäisempi ilman sitä.

Saksan ilmasodan käsittely on tabu ja tietoa siitä on saatavilla vähän. Aiheesta ei ole helppo kirjoittaa. Sebald tekee sen kuitenkin sisällön puolesta tunnollisesti ja realistisuuteen pyrkien. On vain ihmeteltävä, miten rationaalisen peräänantamattomasti hän kuvaa ihmisten tuskaa ja säilyttää silti tekstissään lämmön. Rakenteellisesti ja kielellisesti teksti on keskeneräisen oloista, eikä siten Sebaldia parhaimmillaan.

Kirjan viesti pysäyttää. Tietämättömyyden hinta on kauhea. Meidän on ymmärrettävä aiheuttamamme katastrofit, jotta voisimme luoda onnea tuottavan yhteiskuntajärjestelmän, kirja kiteyttää. Tästä syystä Ilmasota ja kirjallisuus on kirjoitettu ja siksi se on kirja, joka kannattaa lukea.

 Sonja Valtonen