Vähän ennen talvea

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2017, Proosa

Kuva: Alexander Forst-Rakoczy/Flickr

Teksti: Nora Sirkelä

Nainen heräsi säpsähtäen. Ulkona oli hämärää, vaikka oli vasta iltapäivä. Sumuista ja kaunista, hän ajatteli ja nousi varovaisesti sängystä. Miltä tänään tuntuu, pystynkö ottamaan varovaisia askeleita vai lävistääkö kipu minut lamaannuttaen hetkeksi koko olemukseni, kutistaen hauraan kehoni kovaksi ja palavaksi. Tänään on parempi, ainakin ajatukseni jaksavat lentää.

Nainen tiesi, että naapuri tulisi kohta. Rakas, vanha naapuri. Rauhallinen ja hyvä, aina auttavainen. Kuinka tämä ihmettelisi, pettyisikin, kun nainen ei ollut pakannut laukkujaan. Mutta silti naapuri ymmärtäisi. Kuinka naisen täytyi tuntea raikas ilma ja saada sulkea silmät samalla vaipuen syvään uneen. Ympärillä syvä taivas ja tumma metsä, kuohuvina ja vapaina nekin.

Pihalta kuului auton ääni. Nainen näki vanhan naapurin kävelevän vakavana kohti mökin verantaa. Naapuri katsoi taivasta. Harmaus väistyi, oli tulossa tähtikirkas yö. Syvemmältä kuusikosta kuului mustahaikaran huuto naapurin astuessa mökkiin.

”Hei”, naapuri sanoi lempeästi samalla silittäen naisen hiuksia. ”Kuinka voit tänään? Jaksatko jo pian lähteä? Illasta tulee kaunis ja tyyni.”

Nainen katsoi miestä, kun tämä mittaili katseellaan vanhan mökin seiniä. Kuinka sanoa hänelle, etten aio lähteä. En aio lähteä täältä koskaan pois.

”Olen päättänyt”, nainen sanoi kävellessään pienen olohuoneen poikki katsoakseen ikkunasta tummuvaan alkusyksyn iltaan. ”Minä pysyn täällä. Tämä on minun Paikkani ja täällä minun on hyvä levätä.” Nainen venytteli varovasti särkeviä jäseniään. Vanha talo tuntui nitisevän ja huokailevan naisen liikkeiden mukana.

Naapuri katsoi myös ulos ikkunasta, kostein ja tyhjin silmin. ”Oletko sinä varma? Miten pärjäät täällä? Entä jos kivut yltyvät?” Takassa kyti vielä naisen päivällä sytyttämä valkea punaisin hiilloksin. Kituliaasti sekin vielä hehkui ja ritisi, luoden mökin olohuoneeseen hartaan ja lohdullisen tunnelman.

”Minä pärjään kyllä. Olen ollut täällä jo hyvin pitkään, ymmärrätkö. Kauemmin, kuin voi muistaa. Tänne haluan jäädä.” Naapuri ei sanonut enää mitään. Tuli vain naisen luo ja silitti uudestaan, vielä hellemmin.

”En haluaisi jättää sinua. Mutta tiedän, ettei minulla ole vaihtoehtoa.” He katsoivat toisiaan pitkään, sanattomasti jäähyväiset jättäen. Naisen silmät olivat jo väsyneet ja he molemmat tiesivät, että aivan kohta täytyisi käydä levolle.

Nainen kuuli miehen lähtevän pihalta. Hän meni katsomaan mökin portaille kohti poispäin liikkuvia ajovaloja. Niiden hävittyä mutkan taa nainen sulki silmänsä. Hän kuuli ympärillään tutun metsän huminan ja tunsi tuulen hyväilevän hiuksiaan. Minä olen yhtä kesytön ja kahlitsematon kuin tuuli. Nainen seisoi portailla pitkään, niin pitkään, että melkein unohti olevansa. Luki vielä loitsun pimeyteen, tai ehkä se oli rukous.