Tutustuin päähenkilööni, ja tarina alkoi rullata itsestään.

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2014, Blogijutut, Proosa

Otteita Lotta Aarikan luovan kirjoittamisen seminaarityöstä.

Minä olen Lotta ja valmistun nyt kesällä filosofian maisteriksi. Kirjoittaminen on minulle reitti ulos ja sisään, itseilmaisun tapa, joka tuottaa suurinta mahdollista iloa ja repivintä pettymystä.

Ajatus seminaarityön aiheesta syntyi hiljalleen kurssin aikana. Kiinnostuin miehen seksuaalisuudesta ja halusin antaa miehiselle haluttomuudelle pehmeän äänen. Aihe edellä kirjoittaminen oli aluksi vaikeaa, mutta kun tutustuin päähenkilööni, tarina alkoi rullata itsestään. Tavoitteenani on työstää seminaarityöstä kokonainen romaanikäsikirjoitus.

[Hiottuma, 8. luku]

Makasimme hiljaa kasvot vastatusten. Avan hengitys oli katkonaista ja sen henki tuoksui makealta ja vähän eltaantuneelta. Hunajamelonilta. En ole meloni-ihmisiä, hedelmässä pitää olla maku ja muutakin kuin vettä.
– Silitäksä mua eka?, Ava kysyi ja kääntyi vatsalleen.
Minun ei ollut tarpeen vastata. Kuljettelin kättä sen lapaluiden päällä, kuljin pitkin ojaa tehden välillä tiedusteluretkiä selänsivujen rosoisille pelloille. Ava jännitti selkärankaansa kaarelle, kohotti takapuoltaan ja avasi jalkojaan kutsuvasti. No pressure, tosiaan, ajattelin ja tuijotin kivikasvoisena vaatekaappien ovien lasisen kiiltävää puupuriste- ja muovimaalipintaa. Avan vihjailusta huolimatta pysyin rajojen sisällä, en värittänyt yli.

Kun tuli minun vuoroni Ava vaikutti keskittyneeltä. Sitä selkeästi harmitti, etten ollut antanut käden vaellella, että kädelläni ei ollut tarvetta siihen. Mutta se oli lukenut liian monta opasta, jossa kerrottiin, miten tällaisissa vuorovaikutustilanteissa toimittiin. Se ajatteli minä- ja sinä-viestejä, miten eri asia on sanoa että sinä olet yhtä hyödytön kuin lerppa kyrpäsi kuin että minua hieman häiritsee parisuhteemme nykytilassa se, ettet koe tarvetta kosketella erogeenisiä alueitani. Se ei sanonut mitään, nieli pettymyksensekaisen ärsytyksensä kuin jamboreen outoon hurmoshenkisyyteen havahtunut tuleva entinen partiolainen, ja silitti selkääni jäisellä päättäväisyydellä.
– Kutittaa, sanoin.
– Miten tää voi kutittaa! Mähän vaan kosken suhun, Ava kuittasi kimeänpinkeällä äänellä eikä lopettanut.