Tulevaisuuden sana

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2013, Blogijutut

Teksti: Petra Wallenius

Olen sepustanut sekalaisia toimitusseulan läpäiseviä painokelvollisuuksia niin nuoresta saakka, että kaikki julkaisemiseen liittyvä häpy on paennut. En karta aiheita, en häpeä lähestymistapoja enkä pelkää palautetta. Olen kova nokittelemaan. Perustelen, intän ja roikun hiki päässä kiinni ensimmäisessä, täysin itse tuottamassani versiossa. Luovan kirjoittamisen opiskelu on tehnyt arvokasta valistustyötä tämän kehityshaluttomuuden koulimisessa kohti ammattimaisempaa kirjoittamista. Pusken läpi näitä opintoja, koska haluan kehittyä paremmaksi kuin muut. Kehitys vaatii kaverikseen nöyryyttä ja myönnytyksiä, joiden opetteleminen sujuu paremmin isossa veneessä.

Kirjoittaminen ei ole aina kivaa. Tämän tosiasian hyväksymisessä on mennyt aikaa, mutta se aika on kulunut hyvässä seurassa, vertaistuen kahleita kilistellen. Kun kaikilla on työn alla jotain yhtäläisen nihkeää, on vapauttavaa sanoa se ääneen: Vittu että vituttaa tämä. Mukavuusalueella ei kehity, ja juuri siitä näissä opinnoissa on kysymys: Tee paremmin, kerro tarkemmin, mieti pidemmälle. Ponnista kovempaa, äläkä luovuta.

Tekstien opponointi ja yhteisanalysointi on karmean kiehtovaa viimeistelyä, joka ei pääty koskaan. Vaikeinta onkin ollut hyväksyä, että teksti ei ole koskaan valmis. Jokin työstettävistä versioista on kuitenkin leimattava ”valmiiksi” ja lähetettävä eteenpäin. Vaikka haluan olla parempi kuin muut, ensisijaisesti joudun uhittelemaan omalle saamattomuudelleni. Ei tipu unta eikä nautintoaineita, ennen kuin tämä on valmis! Jokaisen ryhmälle nokittavaksi lähetetyn tekstin jälkeen olo on yhtä lailla helpottunut. Täydellisyyden tavoittelusta on ollut pakko päästää irti, mikäli aikatauluissa mielii roikkua edes anteeksipyytelyn turvin. Vähemmän selittelyä, enemmän oman rajallisuuden lempeää hyväksymistä. Se ei ole täydellinen, mutta mietittäisiinkö yhdessä, mitä kohtia parannellaan?

Viikosta toiseen koettelemme rajoja, luovuutta ja aikatauluja kyhätessämme sielu verillä uusia tekstejä työstettäväksi. Olen oppinut tunnistamaan omat heikkouteni, välttämään niitä pahimpia ketunrautoja ja ottamaan vastaan näkökulmia myös oman kehikkoni ulkopuolelta. Olen kasvanut poimimaan muiden teksteistä niiden sielun ja jättämään kirjoitusvirheistä kitisemisen vähemmälle. Kultaiselta pallilta pudottautuminen on ollut avartavaa, sillä letkeähenkinen lyttääminen toimii onneksi kaikkiin suuntiin. En muista ainoatakaan tekstiä, joka olisi läpäissyt koko ryhmän seulan ilman yhtään muutosehdotusta.

Kun vaaditun tekstin riipii kasaan ja kämmenet hioten lähettää arvosteltavaksi useamman kerran viikossa, saa jokaisesta työstään palautteen ja muutosehdotukset, muokkaa tekstit uudelleen ja lähetysvaiheessa hikoilee jälleen, oppii jossain vaiheessa suhtautumaan kirjoittamiseen lempeän välinpitämättömästi. Aiheet voivat olla raastavia, tehtävänannot hankalia ja rytmihäiriöt päivittäisiä, mutta kun jossain erittelemättömässä käänteessä turtuu siihen oman tekstin kohtaamaan möyhennykseen, alkaa kehitys. Suurin osa meistä kai karisti kritiikkiallergian jo perusopintovaiheessa, mutta viimeistään nyt kun ylimääräiseen angstiin ei enää yksinkertaisesti jää aikaa, oppii hyväksymään itsensä ja tuottamansa tekstit erillisinä konsepteina. Ryhmitellyt sanat voivat kertoa kirjoittajastaan, mutta eivät koskaan koko totuutta.

En ole kaikkien opintoihin kuuluvien tekstilajien fani, mutta ymmärrän tähyillä kauemmas horisonttiin. Yleisurheilijakaan ei kehity pelkällä juoksulla. Lyriikan, draaman ja tietokirjoittamisen taioista on hyötyä paljon yleispätevämmällä tasolla, kuin palautuspäivän painaessa aina jaksaa muistaa. Luen viisaammin, kirjoitan viisaammin ja väitän muuttuneeni näiden opintojen myötä myös tunneälyltäni viisaammaksi ihmiseksi. Pääosin siksi, että olen oppinut pitämään turpani kiinni tarvittaessa ja muotoilemaan kritiikkini niin, että siinä on aineksia joihin tarttua. Nykyisessä some-maailmassa tuo taito tuntuu välillä tuskastuttavan tarpeettomalta, mutta uskon, että joskus jossain sopivassa tilanteessa osaamisestamme on vielä hyötyä. Kun kukaan muu ei enää välitä oikeinkirjoituksesta eikä ilmausten täsmällisyydestä, me tekstin tuottamista opiskelleet nuoret suomen kielen toivot nostamme katseemme älypuhelimesta ja nyökkäämme hyväksyvästi: Meitäkin on – kerro vain kun tarvitset.

Petra Wallenius