Tuhlaajapoika palaa kotiin

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2015, Proosa

Kuva: danilo mistroni/Flickr

Kuva: danilo mistroni/Flickr

Teksti: Juhana Torvinen

Jaakko marssi kotikylänsä katuja. Hän tunsi vanhojen tuttujen katseet selkäpiissään. Pakkanen pisteli kasvoja. Hän oli vieras. Vieras omilla maillaan, tai oikeastaan entisillä maillaan. Vieras, reppu täynnä outoja asioita. Lukematta jääneitä nuhjuisia niteitä Sartrea, Nietzscheä, Hegeliä, Kantia. Asioita jotka eivät kuuluneet tänne. Hän pyyhki räkää huuliltaan kuin ennen vanhaan. Täällä ei ollut niin tarkkaa, miten käyttäytyi. Muistaakseen.

Jaakko tahtoi takaisin bussiin. Bussissa kaikki oli tuntunut kaukaiselta. Hänellä oli vielä ollut itsevarmuutensa tallella. Maisemat olivat vilisseet ohitse kuin filmiä olisi kelattu taaksepäin. Kohti alkupistettä, maailmaa jota hän oli paossa.

Kotiovi häämötti edessä. Hänen mielensä palasi menneisiin vuosiin. Tuntui kuin hän olisi eilen lähtenyt, pää täynnä haaveita ja odotusta, isän neuvot vaimeten ja unohtuen.

”Onko nyt kaikki mukana? Jotenkin minusta tuntuu, että jotain jäi. Vaan niinhän sitä aina jää kun äkkiä lähtee.”

”Kyllä minä kaiken otin. Kaiken mitä tarvitsen.”

”No niin… Mutta muista mikä olet miehiäsi.”

”Jaa.. Hengen mies?”

”No.. Hengen mies voi olla monella tavalla.”

Niin Jaakko oli mennyt. Nyt kolmen vuoden jälkeen tuo keskustelu soi hänen päässään. Selvemmin kuin lähtiessään. Jestas.. Oliko siitä jo kolme vuotta?

Isä avasi oven. He katsoivat toisiaan silmiin. He olivat isä ja poika, vaikkei Jaakko ollut sitä muistanut enää vuosiin.

”No, tule poika sisään. Miten sattukin kun äitisi on juuri keittiössä häärimässä. Mikset ilmoittanut tulostasi? Missäs se Riikka on mistä joskus kerroit?”

Jaakko riisui takkia ja kenkiään isän höpöttäessä. Riikka oli ollut Jaakon tyttöystävä. Heillä oli mennyt poikki viikko sitten, kun Jaakko oli taas ratkennut ryyppäämään.

”Hoi! Katsos muori kuka meitä tuli katsomaan. Ei ollutkaan mikään kaupparatsu tämä!”

Poika katsoi äitiinsä. Äiti ei ollut muuttunut millään tavalla. Hänen teki mieli laskea päänsä hänen rinnalleen sillä sekunnilla.

”Voi rakas poika! Miten sinä nyt tänne.. Käy pöytään, ruoka onkin juuri valmis.”

He istuivat pöytään. Vanha lämpö virtasi Jaakkoon. Perheen ja rakkauden lämpö. Karjalanpaisti oli kuin lapsuuden vuosina.

Jaakko kertoi heille kaiken vaiheistaan. Koulut hän oli lopettanut, mutta töissä sentään oli. Vietti sellaista välivuotta oikeastaan. Riikan kanssa oli mennyt sukset ristiin, niin kuin aikuisilla joskus menee. Niin hän kertoi. Viinasta hän ei maininnut, ehkä häpeän vuoksi. Ja vanhemmat ymmärsivät.

Hänen huoneensa oli tutun näköinen. Järjestystä ei oltu muutettu hänen lähtönsä jälkeen. Hän muisti missä kaapissa olivat hänen vanhat lp-levynsä ja missä alakoulun vanhat kirjat ja muistiot. Hän laski reppunsa sängylle ja huomasi jotakin. Yöpöydällä makasi kirja. Isän vanha raamattu. Jaakko naurahti. Mitenköhän kauan tuokin on tuossa maannut.

Illalla Jaakko odotti, että vanhemmat alkaisivat iltatoimiin. Sitten hän sanoi lähtevänsä iltakävelylle muistelemaan kylän meininkiä. Iltakävely vei pubiin. Täällä Jaakko oli vieraantunut vanhemmistaan. Löytänyt viinan lohdutuksen ja naisten sylit. Hän asteli sisään ja tilasi whiskyn ja toisen. Ja mitä enemmän hän tuli humalaan, sitä kotoisammalta tuntui. Hänen vanhat aistinsa virkistyivät. Juuri tässä kohtaa hän oli vietellyt Mirjan. Se oli kait tapahtunut kesällä 83. Ja pubin takana hän oli nostanut Mirjan hametta ja vienyt kätensä hänen tussulleen. Hän muisti kosteuden sormillaan, ja Mirjan autuaan ja antautuneen ilmeen. Siellä hän oli kivunnut nuoren tytön päälle, kuivaustelineiden vieressä ja tahrannut siemenellään punakeltaisen kesämekon. Virne levisi Jaakon kasvoille. Hän tunsi peniksensä jäykistyvän nousevasta jännityksestä. Hän etsi sopivaa sussua itselleen baarin asiakkaista, mutta kaikki naiset olivat vieraita. Hän tilasi illan viimeisen whiskyn ja päälle ison tuopin.

Poika raahusti kotiin päin kiroten. Ei ollut tullut naista tällä kertaa, perkele. Mutta ehkä ensi kerralla. Ja känniähän hän lähtikin hakemaan. Isän työhuoneen ikkunassa paloi vielä valo. Nyt sai olla tarkkana, Jaakko tuumaili, hiipiessään ulko-ovelle. Hän oli kertakaikkiaan räkäkännissä. Papin poika luopion tiellä.

Hän rojahti päälivaatteet päällä sänkyyn ja nyyhkäisi. Nyyhkäisi uudelleen. Kolmannen kerran, ja kyyneleet alkoivat tulla. Hän pohti elämäänsä ja anoi armahdusta. Miksi kaikki hänet hylkäsivät vaikka hyvää hän vain tahtoi. Yölampun valo taittui kyyneleistä luoden koko spektrin suoraan hänen verkkokavoilleen. Hän kääntyi laittaakseen valon pois kun kuin usvan takaa hän näki isänsä Raamatun. Epäröiden hän kohottautui ylös ja tunsi päänsä yllättävän selväksi. Ensimmäisellä sivulla luki jotain. ”Pojalleni, jotta synkyyden hetkelläkin maailmassa olisi kotoisa valo -Erkki vuonna -85”

Kyyneleet valuivat hiljaa Jaakon poskilla.

Unohdinko minä tämän Raamatun kun lähdin? En edes tiennyt, että isäni antoi sen minulle.” Jaakko ajatteli ääneen.

”Tiesinhän minä, että sinä et tulisit vielä kotiin. Siksi Raamattu olikin pöydällä odottamassa. Oikeastaan voisi sanoa, ettet edes lähtenyt.” kuului isän ääni ovelta.

Jaakko katsoi isäänsä häpeillen ja anoen.

”En minä ansaitse tätä kotia. Minä olen hunningolla ja toivoni menettänyt.”

”Noh noh.. Sinä et sitä vielä tiedä, mutta vanhemman rakkaus on sokea kaikelle synnille. Minä olen sinun isäsi vaikka mitä tekisit, ja aina olet tervetullut kotiin.”

”Ja minä olen sinun poikasi, aina.”

Ja niin Jaakko otti Jeesuksen sydämeensä.