Toisella puolella katua kulkevan monologi

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2015, Draama

Kuva: Alejo/Flickr

Kuva: Alejo/Flickr

Teksti: Tommi J. Vieno

 

Kuka mäkin luulen olevani? Mitä te luulette? Näissä samoissa verskoissa oon kävellyt ympyrää jo varmaan sadan maratonin verran. Peilistä kattoo joku vieras rähjänen ukko. Nurkan takana lymyilee samat möröt joita lapset kuvittelee sänkyjen alle. Tekis itekin mieli mennä sinne piiloon. Nukkua vaan ja välillä kolistella pattereita. Tekis mieli riisua nä risaset pöksyt ja mennä kaduille huutelemaan. Olla se hullu jätkä jota lapsiperheet väistää toiselle puolelle katua ja mulkoilee sieltä perään että joo tolle sedälle ei sitten mennä puhumaan. Tuo setä on kynttilänsä polttanut molemmista päistä jo aika päiviä sitten. Mä vaan huutaisin perään että helvetti, luuletteko te olevanne jotenkin parempia? Mitä? Mitä? Mitä tässä, mitä, mitä tässä yritetään pistää käyntiin? Hah! Yksi perverssi farssi koko ympyrä.

Avaruuden musta jää puskee kohinan läpi samalla kun pitäis tehdä valintoja, että noustako sieltä sängyn alta auringon alle, kuluneille asfalteille etsimään jotain järkeä koko touhuun. Mä tiedän mitä se on. Mä olen nähnyt sen unen, josta te puhutte. Mä olen kuullut sen päässäni. Kuulen koko ajan sen kun maailma ulvoo meidän mitättömien elämien taustakankaalla. Ihmiset, ja kaikki muukin. Liittyy yhteen. Ja hajoaa. Ja liittyy yhteen. Mä olen joka ilta mennyt tonne parvekkeelle kattomaan tähtitaivasta, kuuta, äärettömyyttä. Onhan se kaunis näky en mä sitä kiistä, mutta nyt mä tajusin, että ei se oma ajatus ole siitä mikskään muuttunut. Jatkuvaa haaveilua joka ei kiinnity mihinkään. Sitä on jossain sumusessa euforiassa ja se tila vaikuttaa jotenkin tärkeeltä. Minä kaiken tämän keskellä, nanosekunnin välähdys ja olen poissa, lällällää ja tilulei vaan. Hah! Mikään ei muutu. Kaikenlaiset näyt jostain suuresta tarinasta, Ykseydestä isolla yyllä, kaikki hajoaa omaan mahdottomuutensa. Siihen että sitä vaan sopii muiden kanssa mitä kukin yrittää esittää. Aivan naurettava asia!

Nyt tekin tiedätte. Tai kyllä te sen jo tiesitte mut ette vaan halua uskoa. Kaikenlaisia kohtalokkaita hetkiä, pelkoa siitä että ei onnistu, että kaikki kaatuu päälle, rahat loppuu, työpaikka menee alta, rakkaus kuolee ja oma terveys siinä mukana. Mitä hittoa siinä yritetään pistää käyntiin?

Valmiina olette varmaan nyt jo vaihtamaan sinne toiselle puolelle katua. Siinä kohtaa te teette varsinaisen kardinaalivirheen, mä sanon, mä sanon. Humalassakin varmaan, mietitte. No en ole mut haluisin kyl olla! Haluisin olla niin jurrissa että menisin pää pisin katua, pyyhkisin viimeisetkin paskat kallooni ja sitten ravistelisin ne teidän päälle kuin joku eläin. Tuokaa vaan se häkki tänne ja pistäkää mut sinne! Ugh ugh! Oon teidän esikuva. Oikee mallikappale. Torin keskelle häpeemään muta ette tajuisi kuitenkaan et peiliin te katsotte. Peiliin! Siitä pitäs veistää oikein patsas ja pistää paraatipaikalle. Alla lukis vaan että “ihminen”. Siinä se olis koko tän meidän suuren tarinan lyhyt historia teidän nenän edessä. Ei varmaan huvittais sitä kauaa kattella. Ja syystä! Ihan syystä hahaha! Kuka sitä nyt itteään haluais katella silloin kun on juonut ittensä puolikuolleeks tai itkeny naamansa turvoksiin. Se, se on sitä mitä pitääkin! Totuus näytille. Ugh ugh vaan!

Varmaan mietitte että nyt pitäs ne valkotakit, tai vähintään poliisi, kutsua paikalle ja hakea toi huru-ukko tuolta paasaamasta. Mä huudan ja huudan niin kauan että kuulette! Niin kauan kunnes huudatte perässä.

Lähdetäänkö yhdessä etsimään totuutta? Mistä lähdettäisiin liikkeelle? Olisko se vaikka joku vanha tuttu, Platon? Kant? Jeesus? Buddha? Naapurin Terhi? Se on kuitenkin saletti että luovuteta ei. Ei missään nimessä. Nihilismiin ei vajota ei sinne ei mennä.

Maailma on avoin. Ja oikeestaan aika kiva paikka kun sillä silmällä kattoo. Isketään silmää auringolle kun se oikein polttaa. Isketään silmää lenkkeileville naisille, kokouksen puheenjohtajalle, baarin tiskille, yhden illan jutulle ja aamulla peilille, laitetaan hiukset takas kuosiin ja dödöä kainaloon. Ja sama homma uusiks. Pystyttekö siihen? Onko teissä sen verta munaa kuitenkin? Kun oikein on menty ja tultu niin kerrotteko lapsillenne kuinka isi oli silloin kova äijä, teki kaikkea mahtavaa ja meni paikkoihin, oli haka siinä ja siinä ja nyt muistellaan oikein urakalla. Oikein urakalla muistellaan. Maailmaa ja olemista sen kaikessa kauneudessa. Sitten mennään. Ei pelätä enää kuolemaa. Rakasta kädestä kiinni. Katsotaan silmiin. Peilit hajotetaan, muurit murretaan, kuilut täytetään hiekalla ja kävellään yli. Katsotaan jumalaa silmiin. Ja synnytään uudestaan.