Todellisuuksien vuoropuhelua Ylioppilasteatterilla

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2016, Kritiikit

Kuva: Turun ylioppilasteatteri

Kuva: Turun ylioppilasteatteri/Nadja Uusiperhe

 

Arvio: Rosa Aphalo

 

Turun ylioppilasteatteri

Kuusi hahmoa etsimässä tekijää

Teksti: Luigi Pirandello
Suomennos ja ohjaus: Eevastiina Kinnunen
Rooleissa: Tito Tuononen, Esko Vähätalo, Susanne Nieminen, Outi Norema, Sanni-Leena Salonen, Kaisa Suokas, Emma Keitilä, Janne Kortelainen, Joonas Simula, Sandra Manninen, Alina Kilpinen, Kasperi Arvola, Mimi Mylly, Maria Björklund, Yannes Sclivagnotis

Ensi-ilta 15.4.

 

Turun ylioppilasteatterin Kuusi hahmoa etsimässä tekijää on vaikuttavaa ja ajatuksia herättävää teatteria. Eevastiina Kinnusen uusi suomennos ja ohjaus italialaisen Luigi Pirandellon näytelmästä herättää tekstin eloon ja saa yleisön pohtimaan toden ja fiktion suhdetta.

Kuusi hahmoa etsimässä tekijää on teatteria teatterin tekemisestä. Näytelmässä on teatteriseurue, joka harjoittelee näytelmää, kun heidän luokseen kävelee kuusi hahmoa. Hahmot kertovat kirjailijan hylänneen heidät kesken kirjoittamisen. Hahmoperheen isä (Joonas Simula) pyytää teatteriseuruetta esittämään heidän tarinansa. Aluksi teatteriseurueen johtaja (Tito Tuononen) kieltäytyy, sillä hahmojen tarinaa ei ole olemassa kirjoitettuna. Sitten hän kuitenkin antaa hahmojen kertoa tarinaansa ja suostuu heidän pyyntöönsä yrittää itse kirjoittaa tarina.

Käsikirjoituksen kirjoittaminen on vaikeampaa kuin johtaja kuvittelee, sillä hahmot eivät suostu hänen ehdottamiinsa muutoksiin, vaan haluavat tehdä kaiken omalla tavallaan. Näyttelijöiden ja hahmojen välissä vuoropuhelussa tulevat esiin erilaiset ongelmat fiktiivisen ja ”todellisen” maailman suhteessa. Jokainen hahmo näkee tapahtumat eri tavalla ja haluaa näyttelijöiden esittävän ne omasta näkökulmastaan. Näyttelijät puolestaan närkästyvät hahmoisän sanoessa, että hahmot ovat oikeastaan todellisempia kuin näyttelijät, sillä ihmisten todellisuus muuttuu koko ajan, mutta hahmojen ei.

Luigi Pirandello oli merkittävä italialainen kirjailija, jota ei Suomessa tunneta erityisen hyvin. Kuusi hahmoa etsimässä tekijää (Sei personaggi in cerca d’autore) sai ensi-iltansa vuonna 1921 Roomassa. Näytelmä oli aikanaan vallankumouksellisesti draamaa uudistava. Ensi-illassa yleisö hermostui ja osa katsojista hyökkäsi lavalle näyttelijöiden kimppuun. 2010-luvun Suomessa yleisö esityksen katsomossa on onneksi rauhallisempaa. Silloin tällöin kuuluu naurahdus, mutta muuten kaikki keskittyvät hiljaisina esityksen seuraamiseen.

Pirandellon näytelmä ei ole helppo lavalle saatettavaksi. Näytelmä on hyvin tekstuaalinen ja filosofinen, ja toimintaa on vähän. Koko ensimmäinen puoliaika on suurimmaksi osaksi puhetta, menneiden tapahtumien kuvailua ja todellisuuden luonteen pohdintaa. Ohjaaja työryhmineen on kuitenkin onnistunut hienosti tuomaan ensimmäiseen puoliaikaankin toimintaa. Musiikki, koreografiat naamioiden kanssa ja näyttelijäseurueen keskinäiset kähinät tuovat katsojille kuulemisen lisäksi myös nähtävää ja rytmittävät pitkiä monologeja.

Kaikki näyttelijät eläytyvät rooleihinsa täysin. Erityisesti Joonas Simula hahmoperheen isänä ja Alina Kilpinen tytärpuolena loistavat rooleissaan. Myös näyttelijäseurueen johtajaa esittävä Tito Tuononen onnistuu roolissaan hyvin. Emma Keitilä kuiskaajana tuo esitykseen pisaran ilmeikästä huumoria.  Mimi Mylly ja Maria Björklund pikkupoikana ja pikkutyttönä ovat intensiivisesti läsnä joka hetki, vaikka kummallakaan ei ole yhtäkään vuorosanaa.  On hienoa huomata, kuinka paljon hahmosta voi kertoa pelkällä ruumiinkielellä ja ilmeillä, vaikka henkilö ei puhuisi mitään.

Erityisen onnistunutta esityksessä on puvustus, joka on Ylioppilasteatterin näytelmille epätavallisen näyttävä ja huolellisesti mietitty. Teatteriseurueen puvut ovat 1920-luvun tyylisiä ja vaaleita, kun taas hahmoilla on päällään 1800-luvun pukuja muistuttavat tummat asut. Tämä auttaa erottamaan hahmot ja näyttelijät toisistaan. Hieno oivallus on, että hahmojen vaatteissa on tekstiä, jossa toistuu heidän nimensä italiaksi kerta toisensa jälkeen. Tämä korostaa sitä, että hahmot ovat olemassa tekstissä ja tekstin kautta.

Lavastus on onnistunut. Valojen vaihdokset sen sijaan eivät aina ole kovin sulavia, vaan valaistus vaihtuu yhtäkkiä. Tosin kun kyse on tällaisesta näytelmästä, ei voi tietää, onko katsojan huomion kiinnittyminen valoihin vahinko vai tahallista.

Näytelmä muistuttaa jatkuvasti katsojalle olevansa näytelmä. Esityksen alussa on esipuhe, jossa luetaan ääneen näytelmän alkutilanteen parenteesit. Sama toistuu näytelmän lopussa. Välillä Joonas Simulan esittämä isä kääntyy puhuttelemaan suoraan yleisöä.

Kuusi hahmoa etsimässä tekijää ei ole helppo näytelmä esitettäväksi. Ylioppilasteatteri ja näytelmän työryhmä ovat ottaneet suuren tehtävän vastaan ja onnistuneet siinä loistavasti. Esityksen jälkeisessä keskustelutilaisuudessa katsojat kertoivat olevansa vaikuttuneita. Kysymys siitä, mikä on todellista ja oikeasti olemassa olevaa on yhtä ajankohtainen nyt kuin 95 vuotta sitten.