Terveiset reservaatista

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2016, Proosa

Kuva: Petras Gagilas/Flickr

Kuva: Petras Gagilas/Flickr

Teksti: Ritva-Kaarina Merilä

 

Sain postitse kirjeen. Osoitettu Oiva Suomalaiselle käteen. Ei tarkempaa osoitetta eikä postimerkkiä. Kuoren taakse oli merkitty lähettäjäksi Paavo Lappalainen, Lepimo-oja, Sankio. Paikallisen postikonttorin virkailija käänteli kirjettä ja sanoi sitten, että ei sitä voi palauttaakaan, kun lähettäjän osoitetta ei ole olemassa; taitaa olla Lapinlahdelta. En saanut minäkään enempää selville, vaikka avasin kirjeen.

 

Sankio keväällä, kuluvana vuonna

Hyvä veli!

Terveiset täältä pohjoisesta, aitojen kantasuomalaisten reservaatista! Toivon, että saat kirjeeni tämän vuoden puolella, ja että se voisi ilahduttaa sinua ja perhettäsi viimeistään joulun kynnyksellä. Satuin tapaamaan henkilön, joka on lähdössä hakijaksi sinne nykyiselle asuinseudullesi, ja hän on valmis kuljettamaan kirjeeni ihan perille saakka eli sinulle.

Olen katunut kovasti, etten lähtenyt kanssasi matkaan silloin, kun se oli vielä helppoa. Myönnän toki, että yritit takoa järkeä hyvinvointimystiikan turruttamaan päähäni. Nyt matka vaatii valtavasti rahaa ja suhteita tiettyihin epävirallisiin piireihin. Ongelma on se, että rahaa ei ole, on vain palveluseteleitä. Eikä minulla ole suhteita piireihin, edes virallisiin.

Kuulostelen kuitenkin herkällä korvalla, jos joku poispääsykeino löytyisi. Tämä joukko kuolee sukupuuttoon muutaman vuoden kuluessa, enkä haluaisi olla se, joka seisoo yksinään kaverin haudalla.

Reservaatin rajat saatiin viimein sovittua. Eteläraja kulkee kymmenen kilometriä Porojärvestä pohjoiseen ja pohjoisraja on entistä Suomen rajaa. Puolesta metristä siinä tapeltiin, vaikka täällä käsivarren perukalla, keskisormessa, sellainen etäisyys ei näy missään. Vastaava kyseli heti päätöksen tultua julki, josko meistä löytyisi sen verran taiteellisuutta, että saataisiin oma tunnusviiri aikaiseksi, ja siihen sitten se sormi. Oikeata lippua meillä ei ole lupa käyttääkään.

Rajapäätös ei muuta meidän tilannetta mihinkään suuntaan. Tänne kun ei ole ollut tunkua sen jälkeen, kun ensimmäiset asettuivat etelärinteelle Lepimo-ojan varteen. No, saapuihan tänne kaksi ruotsinkielistä länsirannikolta, erityisluvalla. Vesi oli jo noussut niin korkealle, että heidät olisi ollut pakko siirtää muualle joka tapauksessa. Halusivat viettää loppuelämänsä oman kulttuurin parissa, ja täällähän sitä on, jos haluaa ajatella laajasti. Heidän ei tarvinnut osallistua karsintakokeeseen, kun tiedettiin jo alun perin, ettei siitä tulisi mitään.

Olemme muutenkin keskustelleet siitä karsinnasta, että oliko se ihan oikein, kun kaikki monikon ensimmäisen ja passiivin yhteiskäyttäjätkin hyväksyttiin. Ja sitten vielä ne, jotka alkoivat pääsemään. Murteita täällä ei onneksi paljoa kuule. Tiukassa tilanteessa voi sanoa, ettei ymmärrä ja pyytää paperille. Se onnistuu kaikilta, kun se karsintakin tehtiin juuri siltä pohjalta.

Pari kuukautta sitten ilmoitettiin, että saamelaisten naapurireservaatti ei saa enää YK:n Luonnon ja ihmisen monimuotoisuustukea. Yrittävät tietenkin tulla toimeen omillaan, mutta eihän se onnistu. Kävivät kysymässä meidän vastaavalta, jos voisimme yhdistää reservaatit epävirallisesti. Minä en sitä kannattanut, vaikka se tuki tuleekin joltain yhteiseltä momentilta. Tässä on jo joustettu tarpeeksi.

YK:n myöntämä tuki edellytti nimenomaan sitä, että puhumme perinteistä suomea ja edustamme luterilaisuutta. Onko saame muka sitä! No, kuka sen toisaalta määrittelee, mitä perinteinen tarkoittaa. Luterilaisuuskin on vähän epämääräistä, kun toisille luterilaisille oma väki on tärkein, toisille taas kaikki muut. Ja joskus se on sellaista nöyristelevää ja myöntelevää. Joten loppujen lopuksi luulen kuitenkin, että on ihan samantekevää, ottaako se meidän vastaava ne saamelaiset mukaan tähän konkurssiin vai ei. Ainakin yksi Aile, jonka näin kuukausi sitten poukalla, oli aika sympaattinen ja kirkasihoinen.

Ei minulla henkilökohtaisesti olisi mitään sitä vastaan, että Ailella ja minulla olisi sellaisia kahdenkeskisiä yhteyksiä. Harmittaa hiukan, kun sitä pidetään outona, että olen kiinnostunut naisesta. Mitä se kenellekään kuuluu, kuka ketäkin kiinnostaa!

Suomen kielen osaaminen kuihtuu päivä päivältä. Taidan olla niitä viimeisiä, jotka edes miettivät substantiivien taivutusta tai pilkun paikkaa. Eilen juttelin Raikon kanssa. Hän on se 75-vuotias nuorimies, joka asuu naapurin yläkerrassa. Hän oli sitä mieltä, että voisimme heittää koko kielen romukoppaan ennen kuin siitä tulee oikeudellinen rasite. Hän nimittäin arveli, että sen käyttämisestä voidaan pian rangaista, kun se on niin nationalistista. Minä yritin muistuttaa, että elämme täällä monimuotoisuuden tuen turvin, emmekä ole enää varsinainen kansa, vaan perinnekansa, jonka kulttuuria pitää vaalia. Ihan niin kuin saamelaistenkin kulttuuria.

On se tietysti aika itsekeskeistä puhua vain omaa kieltään, mutta ketä se nyt loukkaa, kun täällä ei muita kieliä puhuvia olekaan. Niin, paitsi ne kaksi rannikolta tullutta. Onneksi viihtyvät ihan omissa oloissaan. Jotkut osasivat tänne tullessaan muitakin kieliä, mutta ei niillä ole ollut mitään käyttöä, unhoon ovat painuneet.

Älä kuitenkaan kanna minusta isompaa huolta. Ei täällä Raikon puheista välitetä. Hän on aikoinaan oppinut esperantoa ja viittomakieltä, mutta meille muille ne kielet ovat täysin tuntemattomia. Ja jos äänestämään joudutaan, niin enemmistöhän siinä voittaa ja suomen kielellä jatketaan.

Kommunikointi muun maailman kanssa on tietysti mahdotonta, kun jouduimme luovuttamaan kaikki puhelimet ja muut viestintävempaimet tänne tullessamme. Nyt emme ole enää turvallisuusriski avoimen alueen asukkaille, joten saamme olla rauhassa. Toistaiseksi on riittänyt paperia ja kyniä, ja niitä saadaan lisää puolivuosittain huoltolähetysten mukana.

Sinulle, hyvä veli, toivotan terveyttä ja muutenkin hyvää elämää. Mikä olisi hienompaa, kuin että tapaamme vielä ja pääsemme yhdessä ongelle sinne joenmutkallesi.

Sinun Paavo

P.S. Olisin hyvilläni, jos et näytä tätä kirjettä kenellekään. Tässä voi olla kielioppivirheitä. Ote alkaa lipsua, vaikka harjoittelen kirjoittamalla kokouspöytäkirjat huolella. Muisti on heikkenemässä, enkä aina viitsi tarkistaa Nykysuomen sanakirjasta, kun vastaava pitää sitä omissa tiloissaan lukkojen takana. Sekin veltostaa, kun kukaan ei niitä pöytäkirjoja lue. On siitä kirjoittamisesta tullut aikamoisen haasteellista…

Luottamuksellisin terveisin

Paavo