Talvikuun Valotar

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2016, Proosa

heidikuva-1

Teksti ja kuvitus: Heidi Rajala

Vielä, kun vuodessa oli kolmetoista kuukautta, syntyi Talvikuun Valotar. Se syntyi kuoleman kuukauden viimeisen päivän yönä ja eli Talvikuun. Valotar syntyi joka vuosi vanhan myllyn hyisillä vesillä. Talvikuun Valotar oli syntyessään hauraan läpikuultava ja pysyi kosken sileiden kivien suojassa. Veden kuohuessa Valottaren ympärillä se kasvoi ja vahvistui.

Talvikuun Valottaren syntymää odotettiin. Tänä vuonna yläkuun ensimmäinen neljännes osui samaan aikaan ja ajateltiin tulevan talvikuun olevan erityisen onnistunut. Odotettiin myös, että Valotar haluaisi elää muutaman päivän lisää. Se sai valonsa ja voimansa Kuun ja lumen heijastuksista. Päivän sarastaessa Valotar vajosi takaisin kuohuihin, mutta nousi taas illan hämärtyessä. Talvikuun Valottaren syntymän uskottiin tuovan kyläyhteisöön sopua ja onnea koko vuodeksi. Myllykylän Valotar oli ainutlaatuinen luonnonvoima, josta kyläläiset eivät hiiskuneet ulkopuolisille. Kylän vanhin kertoi Valottaren näyttäytyneen ensimmäistä kertaa isoäitinsä äidin ollessa aivan pieni lapsi.

Tänä vuonna kuoleman kuun viimeiseksi päiväksi osui pohjoisen pureva tuuli. Kylä varautui viiman voimalla tuiskuavaan lumeen, pistävän kylmän puhurin pitkään puhallukseen ja koskelta tiivistyvän veden jäädyttämiin pintoihin. Väki tilkitsi talojensa seiniä, lisäsi heiniä lattioille ja rakensi kylän ympärille lumiaitoja. Luukut peitettiin ja tupiin kerättiin talven varalle pärettä ja polttopuuta. Eläimet oli otettu sisälle jo muutamia päiviä ennen pohjoispuhurin alkua. Valottaren syntymäjuhlan tuoma riemu ja odotus sekoittuivat työntäyteiseen arkeen. Kylän vanha tietäjä oli jo kesällä ennustanut pahaa talvea.

Pohjoistuulen vinkuessa ratasmyllyn hirsissä, pimenevän päivän viime kajossa saattoi nähdä kosken pärskeissä kajastavan hennon valon: Talvikuun Valotar alkoi syntyä. Valon kajo levisi ja valaisi veden kuohuvan pinnan. Hetken kuluttua valo himmeni ja tasaantui syttyäkseen taas uuteen loistoon.

heidikuva2

Lumisade ei ollut vielä ehtinyt alkaa ja rantatörmän kivet erottuivat mustana nauhana kosken suulla. Törmän takana liikkui tumma hahmo kuin etsien jotakin kadottamaansa. Sen kasvot olivat peitettyinä, ja viitan liepeet hakkasivat purevassa tuulessa. Selässä roikkuva suuri säkki tahtoi lähteä tuulen mukaan ja hahmo tempoi jatkuvasti säkkiä pois tuulen kynsistä.

Kaksi päivää ja yötä pohjoisen puhuri lumituiskuineen jaksoi riehua jättäen jälkeensä kaatunutta metsää, muutaman katottoman asumuksen ja valottoman koskenniskan. Talvikuun Valotar oli sammunut. Kylän väki riensi koskelle kauhistelemaan. Arveltiin tuulen vieneen sen. Tai ehkä Valotar oli jollakin tapaa hukkunut. Tietäjä nyökytteli päätään ja puhui itsekseen:

– Jo mätäkuussa ennustin onnettomuutta talveksi. Ei mennyt taaskaan väärin.

Supsuttaessaan hampaattomalla suullaan vanha tietäjä vilkuili viekkaasti ympärilleen. Muut kylän ihmiset pelkäsivät tietäjää. He siirtyivät pois tietäjän tieltä tämän kääntyessä takaisin kylään.

Alisentalon lapset, Venni ja Ottilia, jäivät leikkimään kotipihoille muiden kiiruhtaessa katsomaan valotonta koskea. Ottilia, joka oli sisaruksista rohkeampi ja uskaliaampi, hiipi Vennin yllytyksestä kurkkimaan vanhan tietäjän mökin ikkunasta sisään. Mökki oli vanha mörskä, jonka katto oli toiselta reunalta painunut kasaan. Katon kivipainot olivat aikojen saatossa pudonneet maahan, eikä tietäjä ollut välittänyt korjata sitä. Kyläläiset eivät olleet tarjonneet apuaan, koska kukaan ei oikein pitänyt tietäjästä, ja pelättiin, että hän langettaisi jonkin kauhistuttavan kirouksen kyläläisten päälle pienimmästäkin syystä.

Ottilia seisoi Vennin polvella ja tiiraili rikkinäisestä ikkunasta sisään. Hän huomasi tuvan ainoalla pöydällä, tavaroiden sekamelskan keskellä puutiinun, jonka raoista siivilöityi heikkoa valoa.

heidikuva3-silakkatiinu

– Venni, tuolla pöydällä on jotain outoa, Ottilia kuiskasi veljelleen.

– No eikö aina tietäjän tavaroissa ole jotain outoa? Venni vastasi.

Ennen kuin Venni ehti huomatakaan, Ottilia oli livahtanut tupaan sisälle. Lapset eivät olleet ensimmäistä kertaa tietäjän ikkunan alla kurkkimassa sisälle, mutta nyt Ottilia oli Vennin mielestä jo uhkarohkea. He eivät tietäneet, missä tietäjä oli ja koska tulisi takaisin.

 

Venni hiipi lumettomalla pihalla ovelle vahtimaan. Ovi oli raollaan, ja hän näki sisarensa kumartuneen tiinun ylle. Kuului, kuinka Ottilia vetäisi yllättyneenä henkeä ja samassa Venni hätääntyi kuullessaan tietäjän palaavan: − Ottilia! Tietäjä on tulossa! Äkkiä pois! Tule!

Lapset ryntäsivät juoksujalkaa metsään. He kuulivat, kuinka tietäjä räyhäsi heidän peräänsä:

– Julmetun kakarat! Heti pois minun mailtani, taion teidät porsaiksi:

 

Röh-röh, sian porsaat,

nuuh-nuuh, kärsät naamaan,

tihrusilmät sokeiksi taio,

naamaa ilman suuta auo!

 

Venni ja Ottilia juoksivat läpi pajuvesakon kotiaan koti. Nuoret pajunoksat taipuivat ja sivalsivat suoristuessaan kipeästi mutta lapset juoksivat. Nähtyään kotitalonsa he pysähtyivät metsän reunaan ja istahtivat kiville hengähtämään:

− Mitä siellä oli? kysyi Venni huohottaen.

–Talvikuun Valotar! Ottilia kuiskasi kauhuissaan kädet suunsa edessä.

Tietäjä kiiruhti suoraan uuden aarteensa luokse, jonka uskoi antavan lisäpuhtia omille taioillensa. Hän oli huomannut taikojensa hiipuvan ja kyläläisten uskon häneen vähentyneen. Mutta nyt Talvikuun Valottaren tuore voima antaisi hänen taioilleen tuoreutta ja hänen uskottavuutensa kohenisi. Kylän uusi, nuori tietäjä oli antanut jo näytteitä paremmuudestaan ja käynnissä oli tietäjien välinen valtataistelu. Nuori tietäjä paransi syksyllä juuri Alisentalon emännän pitkään jatkuneen luuvalon, jota emäntä oli siihen saakka omin päin parannellut ampiaishoidoilla.

Puutiinun kannen alla virui kuivunut, vaaksan mittainen Talvikuun Valotar. Niin surkeana, ettei olisi uskonut tietäjän saavan siitä enää mitään irti. Tietäjä laski kannen takaisin ja päätti odottaa otollisempaa hetkeä sekoittaa taikaliemi, jonka avulla hänestä tulisi mahtava, valovoimainen ja seudun ainoa tietäjä. Valotar olisi parhaimmillaan kuivattuna, jauhettuna ja taikaliemeen sekoitettuna.

heidikuva-4-venni-ja-ottilia-metsassaSeuraavana päivänä Alisentalon lapsilla oli valmis suunnitelma tietäjän kauhistuttavan salaisuuden paljastamiseksi.  He päättivät pyytää nuoremman tietäjän apua.

Kylän nuori tietäjä, joka oli tullut kylään kevätvirran tuomana vauvana, asui mökissään viiden virstan päästä muista taloista. Lasten lähestyttyä mökkiä, alkoi kuulua penin haukku, josta tietäjä, Carplina, tiesi odottaa vieraita.

− Ottilia! Venni! Mitä te lapset täällä teette? Tällaisella ilmallakin vielä?

Carplinan koira, iso pörröinen Ruska kieppui lasten ympärillä hurjasti häntäänsä heiluttaen.

−On tapahtunut ihan kauheita! Vanha tietäjä on napannut Talvikuun Valottaren! lapset kertoivat samaan aikaan. −Me tiedämme, missä Valotar on ja se pitää vapauttaa, ennen kuin se kuolee!

Lapset istuivat alas tietäjän lämpimään mökkiin punomaan suunnitelmaa. Carplina kertoi lapsille soittimesta, jolla houkuteltiin lumihiutaleita paikalle. Suunniteltiin myös vanhan tietäjän harhautus, jonka aikana lapset saisivat Talvikuun Valottaren ulos mökistä. Carplina tekisi tarvittavat loitsut, jotta luonto auttaisi heitä aikomuksissaan.

Venni ja Ottilia kävelivät tietäjän ohjeen mukaan suurelle luolalle. Vaikka oli jo myöhä ja päivän valo hiipunut, vastasatanut lumi valaisi lasten tien luolalle. Äiti on aina kieltänyt lapsia menemästä luolalle, koska sen uskottiin olevan peikkojen koti, mutta nyt hätä oli suuri ja Carplina oli vakuuttanut, ettei siellä asunut peikkoja. Hän oli jopa lukenut lapsille loitsun, joka suojeli lapsia peikoilta.

Päästyään luolan suulle Venni ja Ottilia arastelivat.

−Pelottavaa. Onkohan tuolla peikkoja vai ei? Ottilia kuiskasi.

Luolan päällä kasvoi kuusia, joiden oksilla roikkui naavaa. Suuaukkoa koristivat suuret jääpuikot, joista joku olisi se oikea, joka kutsuisi lumihiutaleet. Mutta mikä? Kuinka lapset tunnistaisivat oikean jääpuikon?

He seisoivat luolan suuaukolla ja katsoivat roikkuvia jääpuikkoja. Ne näyttivät kauniilta lumen ja kuun valon hohteessa. Carplina oli evästänyt heitä vain sanomalla: −Kyllä te tiedätte.

Siinä he nyt seisoivat katsellen jääpuikkoja ja pohtien, mikä olisi se oikea. Ottilia rohkeampana ojensi kätensä ja kurkotti lähimpänä roikkuvaa jääpuikkoa kohti.

−Ei! Älä! sihahti Venni.

Ottilia veti nopeasti kätensä pois kuin tuli olisi polttanut, ja katsoi veljeään.

−Mikä sitten? Meillä on kiire!

−Mieti, mikä noista se voisi olla. Mietitään ihan hiljaa ja katsotaan, minkä valitsisimme, Venni keksi.

Lapset tuijottivat jääpuikkoja tovin ja nyökkäsivät toisilleen, kun olivat mielestänsä valmiita. Lopulta he molemmat osoittivat samaa jääpuikkoa. Hämmästys hävisi nopeasti heidän kasvoiltaan, ja Venni kiipesi luolan suuaukon yläpuolelle kurkottaen alas katkaisemaan heidän valitsemansa jääpuikon. Jää alkoi Vennin kädessä muotoutua huiluksi, jolla kutsutaan lumihiutaleita. Venni ja Ottilia tuijottivat lumoutuneina. Purppuran väri sinisestä violettiin juoksi jääpuikon päästä päähän muotoillen siitä taianomaisen lumihiutalehuilun.heidikuva-5-huilu

Venni ojensi huilun Ottilialle: −Soita sitä ja kutsu ne lumihiutaleet.

Ottilia otti huilun ja puhalsi siihen varoen. Huilusta kuului vain pieni kuiskaus. Lapset epäilivät ottaneensa väärän jääpuikon.

−Yritä uudestaan, Venni kehotti.

Ottilia veti henkeä ja puhalsi varovasti mutta varmasti huiluun. Nyt ei ollut aikaa empiä. Jäähuilu alkoi helistä kuulaasti äänettömässä metsässä. Sen pehmeän kirkas ääni kiertyi kuusien ympärille, kimposi kalliosta ilmoille ja laskeutui helisten lumeen. Ottilia puhalsi uudestaan ja kohta heidän ympärillään leijaili toinen toistaan kauniimpia lumihiutaleita. Ne olivat eri mallisia ja muotoisia. Toiset leijailivat kevyesti, toiset kieppuivat hurjapäinä.

−Nyt nopeasti, sanoi Venni ja lähti Ottilia perässään takaisin kylälle. Ottilia puhalsi välillä huiluun saadakseen yhä enemmän lumihiutaleita mukaansa.

Kylään saavuttuaan lapset tapasivat Carplinan metsän reunassa. Lumihiutaleparvi suojasi pientä joukkoa heidän matkallaan vanhan tietäjän mökille. Carplina mumisi loitsuaan, joka oli tarkoitettu vanhan tietäjän tien tukkeeksi. Aikomuksena oli houkutella vanha tietäjä tuvastaan pois, ja sen jälkeen estää tämän paluu. Sillä välin Venni ja Ottilia ottaisivat silakkatiinun, jossa Valotar virui.

Vanhan tietäjän mökillä takkatuli valaisi ikkunoita. Carplina koputti ensin ikkunaan, sitten oveen. Vanha tietäjä huusi äkäisenä sisältä: −Kuka siellä tähän aikaan?

Ovi tempaistiin vihaisesti auki ja tietäjä täytti oviaukon. Hän tähysi läpi sankan lumisateen ympärilleen ja havaitsi kellarin edessä, pihan perällä entistä suuremman silakkatiinun, joka hehkui voimakkaasti. Enempää ajattelematta vanha tietäjä ryntäsi ahneuksissaan tiinun luokse ja yritti kaapata sen syliinsä. Samassa Carplina heitti loitsun metsän havuille, jotka kurottivat oksansa vanhan tietäjän ympärille vangiten tämän lumiseen maahan. Puutiinun hehku oli lakannut ja se osoittautui vanhaksi pärekoriksi.

Sinä aikana Ottilia ja Venni hakivat tuvasta oikean silakkatiinun, jossa Talvikuun Valotar makasi kuivuneena ja valottomana. He säntäsivät tiinu välissään koskelle johtavalle polulle. Vanhan tietäjän huudot kaikuivat perässä:

−Varkaat! Senkin viheliäiset varkaat! Tulkaa takaisin heti paikalla!

 

Loitsun laitan lasten niskaan, pako piinaan päättyköön.

Käärmeet, rotat tielle viskaan, sinne lapset mädätköön!

Peikkoparvi teidät löytää, hampaitansa teroittaa.

Eivät isät, eivät äidit kalasta voi erottaa.

 

heidikuva-6-lapset-kantavat-tiinuaLumihiutaleet kieppuivat lasten ympärillä suojaten heitä vanhan tietäjän loitsuilta. Lumihiutaleiden jäätyneet pinnat peilasivat loitsut takaisin vanhalle tietäjälle, ja tuota pikaa tietäjän kylmässä vankilassa luikerteli käärmeitä. Tietäjä katsoi kauhuissaan peikkoparven lähestymistä.

Venni laski silakkatiinun kosken äyräälle ja avasi kannen. Valotar näytti jo kuolleelta. Ottilia nieleskeli itkua. Lumihiutaleet aloittivat tanssinsa ja laskeutuivat tiinun pohjalle virkistämään Valotarta viileydellään. Carplina oli myös ehtinyt äyräälle, ja näytti hokevan jotakin taivaalle. Hän oli maassa polvillaan, kädet heiluivat korkealla pään yläpuolella. Pilviharsot väistyivät kuun edestä ja säteet loistivat kilpaa lumihiutaleiden kanssa Valottaren yllä. Hiutaleet nostivat Valottaren kotikosken kuohuihin. Kosken tyrskyt sulattivat lumihiutaleet, jotka hetken aikaa kimallellen veden pinnalla sammuivat pyörteisiin. Lapset ja Carplina jäivät rantatörmälle katsomaan.

Aamu alkoi sarastaa, lumihiutaleiden tanssi oli loppunut ja vanhan tietäjän huuto laantunut. Jotkut kylän väestä kävivät edelleen myllyllä tähyilemässä koskea, näkyisikö Valottaren loistoa. Muisteltiin edellisten vuosien Talvikuun Valotarta ja sen tuomaa ihmeellistä onnea ja lohtua. Talvikuu eteni ilman valoa ja toivoa. Kylän vanhimmat katsoivat itselleen kirstua valmiiksi.

Venni ja Ottilia kävivät päivittäin tarkistamassa näkyisikö Valotarta. Koski pysyi pimeänä. Vanha tietäjä oli mystisesti kadonnut kylästä sinä talvisena yönä. Kukaan ei välittänyt eikä kaivannut häntä takaisin.

Lapset olivat jo menettäneet toivonsa ja miettivät mahtaisiko Talvikuun Valotar syntyä enää koskaan uudestaan. Carplina kävi Ruskan kanssa usein myllyllä ja lasten luona. Kuu oli kääntynyt alakuun puolelle, eikä voisi enää valaista Valotarta kunnolla.

Talvikuun puolenvälin jälkeen Ruska aloitti haukkunsa. Se seisoi kuono koskelle päin ja haukkui. Mitään ei näkynyt, kuulunut eikä haissut, mutta Ruska haukkui raivokkaasti. Se palasi päivä toisensa jälkeen ratasmyllyn lähelle nuuhkimaan ilmaa ja haukkumaan. Viidentenä päivänä haukun alkamisesta Ottilia, Venni ja Carplina huomasivat syyn. Kosken kuohut hehkuivat! Hehku oli vaimeaa mutta erottui. Talvikuun Valotar oli toipunut! Carplinan lukemattomat loitsut ja yhteydet esivanhempiinsa, lasten ja muiden kyläläisten ruokauhrit ja avunpyynnöt maanväelle olivat tuottaneet tulosta. Lapset ja Carplina eivät kertoneet aluksi kenellekään, jotta Valotar saisi toipua rauhassa. Ajastaan kyläläiset huomasivat itsekin.

Talvikuun Valottaren kunniaksi kylällä järjestettiin suuri juhla, johon osallistuivat kaikki. Lumihiutaleet asettuivat ratasmyllyn suureen kuuseen koristamaan sen oksia. Jokainen kyläläinen toi talvesta huolimatta myllylle syötävää ja juotavaa. Talvikuun Valotar pyrähteli onnellisena kyläläisten yllä, ja loisti kuun ja lumen suomaa valoa ympäriinsä. Sinä vuonna Talvikuun Valotar viihtyi kyläläisten keskuudessa kolmannentoistakin kuukauden, kunnes hiipui. Kyläläiset alkoivat malttamattomina odottaa jo kesää.

heidikuva-7-valotar-tanssii-kuusen-ylla