Tää mun ammatti, jossa nyljetään itsensä vereslihalle

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2016, Haastattelut

Niina Repo. Kuva: Laura Malmivaara

Niina Repo. Kuva: Laura Malmivaara

Teksti: Kari O. Silvola

”Kirjailija Niina Repo istuu opettajanpöydän takana yhdessä Turun yliopiston lukemattomista harmaista luokista. Oppilaat, ne joita flunssa-aalto ei ole pyyhkäissyt sairasvuoteen pohjalle, ovat juuri poistuneet ja taivas pärskii ikkunoihin nenäliinan kokoisia räntähiutaleita.”

Näin voisin aloittaa tämän jutun, mutta en aio sitä tehdä. Tylsää tämä taannoin muotiin tullut tapa aloittaa juttu ”tuokiokuvalla” haastattelutilanteesta. Hohhoijaa, herättäkää mut sitten kun jutun viimeinen piste tulee eteenne.

Voisin aloittaa myös sillä, miten kirjailijan uusin teos on ilmestynyt aivan näinä päivinä. Niin siis hei, itse asiassa juuri tänään, toinen helmikuuta. Mutta ei, en aloita silläkään.

Voisin, jos haluaisin – mutta en todellakaan halua – kertoa, että Niinaa jännittää. Jännittää kamalasti.  Voisin ihan tuosta noin vain paljastaa, että hän sanoi haastattelussa muun muassa näin:

”Ooh, on tää jännää tämmöinen. Ajatteles, jos onnistuis kirjoittamaan sellaisen kirjan, josta arvostelijat ei pitäis. Sanoisivat että se on keskeneräinen, epäyhtenäinen tai muuta vastaavaa. Ja sitten mun pitäis opettaa täällä teille opiskelijoille, että ’juu, kuulkaas kaikki, kuunnelkaa vaan mua, mut älkää tehkö niin kuin mä teen!'”

En kirjoita mitään siitä, että sitten me naurettiin. Miten sen voisikaan kirjoittaa? Naurun kun kirjoitaa… Niin, siitä tulee ihan naurettavaa. Jos nyt jotain sanoisin, niin sen, että itkeä tirautettiin.

Seison kaksi päivää myöhemmin takarivissä, vetoisessa ovenpielessä Pienessä kirjapuodissa Yliopistonkadun ja Humalistonkadun kulmassa. Puoti on tupaten täynnä sivistyneistöä, joka on tullut juhlimaan Kompleksi-teoksen julkistamista. Voisin ottaa värikynät esiin ja maalata kuvan siitä, miten valovoimainen kirjailija esiintyy tyylikkäässä viininpunaisessa mekossa, jossa on mustia ornamenttikuvioita. Passaan, koska mediaa syytetään aina naisten ulkonäön ja pukeutumisen esiin nostamisesta. Ehkä totean vain, ettei hän alastikaan ollut.

Kertoisinko sen sijaan siitä, miten kirjailija luki tilaisuudessa otteen Kompleksinsa alusta?

”Se alkoi hyvinvointitaiteilija Mallan antamasta tehtävästä, jossa luotiin itselle kapinallinen kaima. Malla käski googlata omalla nimellä ja verbillä ’saada’. Minun nimeni on Niina. Kokeilin.

Niina saa ystävän.

Niina saa hammasraudat.

Niina saa tylyä tekstiä.

Että peräti hammasraudat? Johan tämä hurjuus saa pään pyörälle ja Niinan ihan villiksi. Siinä haukotellessani muistin, että enhän minä oikeastaan olekaan Niina vaan Tanja. Niina on arkinimeni, Tanjaksi minut kastettiin. Kokeilin.

Tanja saa orgasmin!

Niina saa opastusta keihäänheitossa.

Tanja saa vastauksen rukouksiinsa!

Niina saa tiskata jatkossakin käsin.

Sen sijaan Tanja, mainio Tanja – Niinan tiskatessa Tanja saa nukkua päikkärit.”

 

Jos suunnittelisin kirjoittaa tekonäppärästi, googlettaisin nyt omalla nimelläni. Kokeilen.

Kari saa Isabellalta. Ja Maaritiltakin.

Kari saa lapsen.

Kari paheksuu sote-uudistusta.

Kari saa onnittelurutistuksen.

Kari saa kirjavaa katsojapalautetta.

Kari saa kyytiä.

Kari palkitaan elämäntyöstään.

Kari saa naisilta kehuja ulkonäöstään.

 

Lähti vähän lapasesta. Reisille. Sori.

 

En näytä tätä kirjailijalle. Haastateltavat eivät yleensä pidä siitä, että haastattelija puhuu itsestään, astuu heidän tontilleen. Haastattelussahan kyse on heistä, ei minusta. Toisaalta Niina-Tanja ei ottaisi itseensä, tiedän sen. Eihän hän ärsyyntynyt silloinkaan, kun tätä haastattelua tehdessäni laskettelin semmoiset luikurit omiani että heikkopäisempää olisi hirvittänyt. Mutta niistähän minä en tietenkään kerro.

Harkitsen hetken, kertoisinko sen sijaan, että Kompleksi on saanut myönteisen vastaanoton? Että se on riemastuttavan mainio kirja kaikessa raadollisessa ajankohtaisuudessaan? Päätän olla kertomatta, sillä eikö se olisi aivan liian ilmeinen aloitus?

Jos pakko olisi, niin pakko olisi ja silloin sanoisin ehkä tämän:

”Mikä on tää mun ammatti, jossa nyljetään, revitään itsensä vereslihalle ja sitten odotetaan kiltisti, mitä muut siitä sanoo?”

Kirjailijan esikoisromaani Pimeän huone ilmestyi vuonna 1993, toinen kirja Varjo kaksi vuotta myöhemmin 1995. Samana vuonna hän sai Koskenkorva-palkinnon ja hänelle myönnettiin nuorien taiteilijoiden Aboa-palkinto. Lisäksi Niina on kirjoittanut viisi nuortenromaania Seita Parkkolan kanssa. Kompleksia edeltävä julkaisu oli Aku Louhimiehen ohjaama, vuonna 2012 ensi-iltansa saanut Vuosaari-elokuvan käsikrjoitus.

 

”En mä muistanut että se kritiikin odottelu on näin jännää. Vuosaari-elokuvassa olin vain yksi pieni käsikirjoittaja siellä porukassa. Olihan sekin jännää ja leffa sai paljon mediahuomiota joka puolella Suomea, sitä arvioitiin ympäri maata. Mut silloin sitä palautetta oli vastaanottamassa koko porukka, nyt mä olen yksin tässä.”

Jos olisin aloittanut jutun tuokiokuvalla ja pysynyt jonkun ihmeen voimalla hereillä, kuljettaisin tässä kohtaa juonta eteenpäin kertomalla miten kirjailija hakee itselleen kahvin. (Minä kieltäydyin kahvista ja olimme todellakin siirtyneet luokasta kirjallisuustieteen kahvihuoneeseen, mistä en tietenkään hiisku sanaakaan.) Hän tulee istumaan vastapäätä käsissään ruskea, läpikuultava lasinen kahvikuppi. Kahvissa ei näytä olevan maitoa eikä kupissa lusikkaa. Voih! Miten paljon merkityksiä ”lusikan pahaa enteilevä kilahdus kupin reunaa vasten” olisikaan tuonut taitavasti rakentamaani tarinaan. Mutta ei. Se kaikki on nyt poissuljettu.

Paljastaisinko sen sijaan, miten kirjailija juuri nyt istuu veitsen terällä ja miettii, miksi on halunnut jatkaa kirjailijan työtä? Miten hänellä on vähän sekava olo, kun kritiikit eivät ole vielä tulleet? Vai kertoisinko siitä todellisuudesta, että olipa vastaanotto millainen tahansa, on julkinen huomio aina hyvästä ja että jossain tulevaisuudessa häämöttää se paivä, jolloin sitä ei enää tule? Olisinko niin julma, että kertoisin suoraan halki poikki ja pinoon, että kaikkein kamalinta on se, kun huomiota ei tule? Kun kukaan ei kirjoita. Kun kukaan ei huomioi.

Huoli pois! Niina näkyy ja nähdään. ”Niina Repo Kompleksi” Google-haku tuottaa 11 300 osumaa (näin väittää Google, mutta epäilen kyseessä olevan hieman epäluotettava kertoja). Yksi osumista on Mari Viertolan haastattelupäivän Turun Sanomiin kirjoittama arvostelu.

 

”Kompleksi on hauska kirja, jossa leikitellään kautta linjan toisella mahdollisuudella ja minä-kertojan epäluotettavuudella. Yhtäläisyyksiä todellisuuden kanssa on, mutta missä määrin, jää tarkoituksella arvoitukseksi. Niina Repo käy rohkeasti piiloleikkiä omalla persoonallaan, mikä lisää juoneen mukavasti kerroksisuutta ja vääntöä.”

 Kulttuuri kukoistaa -kirjallisuusbloggaaja Arja Korhonen kirjoittaa teoksesta muun muassa näin:

 ”Hauskanilkeä tarina nuoresta perheestä ja avioliitosta sekä lohduton näkemys työelämästä, jossa kukaan ei halua noudattaa vanhanaikaisia moraalikoodeja vaikkapa työkaveria tukemalla, paitsi pakosta yt-neuvottelujen alla (ja aina voi pystyttää Valitusten laatikon). Repo on sujuva tekstintekijä, joka ei väännä vitsiksi tarkoitettua vitsiä, vaan sivaltaa ilkeämmin ja salaa selän takana, kuten teemaan sopii. Nauroin ääneen monta kertaa; teksti on osuvaa, vaikken halua epäsympata Niinaa. Jonka hätä koskettaa aidosti, ja tekisi mieli sanoa että… Mutta ei, tässä vaiheessa ulkoa sanominen ei auta, on oivallettava itse.”

Ja Jyväskylän ylioppilaslehden Jylkkärin Ines Sirén näin:

”Repon arkimaagista realismia sekoittavaa teosta ei malttaisi jättää kesken. Kiihtyvä tarina etenee kohtauksittain, vaihtoehtoisia näkökulmia alati tarjoillen. Lukija pääsee Kompleksissa iloitsemaan monta kertaa, aina liian aikaisin. No niinpä tietenkin, näin arvelinkin! -ajatus realisoituu vasta kirjan viimeisessä kohtauksessa. Vai kävikö siinä sittenkään niin?”

Arvasin että tässä käy just näin. Juoni menee kieroksi kuin Keinosen Möllin kiemurat. Leikitellään kertojan epäluotettavuudella ja harhautellaan sinne sun tänne. Voiko kirjailijan sanaan siis luottaa?

Ei kai minulta lipsahtanut hetki sitten, kun vedin hiljaisuuden esiripun Pienen kirjapuodin tilaisuuden eteen, että siellä äänessä oli mestari? Kuuntelin tekstiä ja olo oli kuin ralliautossa, jossa riittää loputtomasti yhä suurempia ja suurempia vaihteita silmään pistettäväksi. Teksti kiihtyy rivi riviltä, sana sanalta kuin kireä V8 ja pidätän hengitystä: kohta se räjähtää.

Luulen, etten halua kirjoittaa enää. Miksi kirjoittaisin, kun muut kirjoittavat niin paljon paremmin? Enhän ollut alun perinkään hyvä kirjoittaja; minun nakki on se että olen hyvä opiskelmaan luovaa kirjoittamista.

Sitten se iskee. Kysymys. Mihin päätyvät kaikki ne luovan opiskelijat, jotka eivät yllä hyllyyn vaikka kuinka sinne kurkottavat?

”Muissa oppiaineissa onnistumista mitataan väitöskirjojen ja tutkimusartikkelien määrällä, meillä luovassa julkaistujen kaunokirjallisten teosten määrällä. Totta kai pyrimme siihen, että mahdollisimman moni opiskelijamme breikkaisi esikoiskirjailijaksi ja saisi julkaistuksi.”

Mutta entäs hei ne, jotka eivät yllä siihen?

”Näen että tämän päivän ja varsinkin tulevaisuuden maailmassa asiantuntijuus osoitetaan nimenomaan kirjoittamalla. Mitä monipuolisemmat taidot käyttää kynää, sitä paremmat mahdollisuudet pärjätä. Oppiaineena luovan tavoite on tuottaa mahdollisimman hyviä kirjoittajia.”

Okei okei, mut millainen sit on hyvä kirjoittaja?

”Kaikessa kirjoittamisessa on kyse ajattelun taidosta, kyvystä skarpata ajattelua. Toisilla kirjoittajilla on virtuoosimainen tyyli, joillakin uskomaton kieli, mutta kaiken takana on ajattelu ja sen kirkkaus. Ja toisaalta moninaisuuden taito. Luovuus on kykyä nähdä loputtomat vaihtoehdot, mahdollisuuksien runsaus.”

 

Hiton hyvä ratkaisu olla kirjoittamatta koko juttua. Loppu meni sen verran viralliseksi, että kynäni kyvyt tuskin riittäisivät kunnon punch linen keksimiseen. Saisin vain aivoinfarktin yrittäessäni keksiä sitä. Sitten saataisiin jostain lukea, että opiskelija kiidätettiin sairaalaan sen jälkeen kun hän oli raapustanut paperille viimeiset sanat: kirjailija siemaisi kupin tyhjäksi, laski sen pöydälle ja vaimea kolahdus pöytälevyä vasten jäi leijailemaan arvoituksellisesti ilmaan.

 

P.S. Kun tämä juttu ilmestyy Ote-verkkolehdessä, on Kompleksista otettu jo toinen painos.