Surutyö runoina

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2014, Kritiikit

kuinkavoisitTeksti: Laura Millasnoore

Kristiina Lähde: Kuinka voisit minulta puuttua, Teos, 2014.

Helsinkiläisen Kristiina Lähteen runoteoksen Kuinka voisit minulta puuttua keskeisimmäksi teemaksi nousee menettäminen, suru sekä kuolema ja niiden käsittelemisen henkiset prosessit. Kuinka voisit minulta puuttua on Lähteen kolmas runoteos. Lähde on myös ansioitunut kääntäjä ja hän on julkaissut vuonna 2012 myös romaanin Joku on nukkunut vuoteessani.

Kaiken kaikkiaan Lähteen teos tuntuu henkilökohtaiselta. Kulkeminen tunteiden ja ajatusten läpi vaikuttaa kuvaavan hänen tuntemuksiaan ja kokemuksiaan sen jälkeen, kun hänen pitkäaikainen ystävänsä Veli-Pekka Niitamo menehtyi joulukuussa 2012. Vaikutelma syntyy runoteoksen viimeisillä sivuilla, joilla Lähde kertoo omistavansa runon Surun koostumus Veli-Pekka Niitamolle (1957-2012).

Runoteoksen kansikuva rakentaa lukijalle mielikuvaa kuolemasta. Saara Ekströmin valokuvassa If Inside Is Let In on mädäntyviä hedelmiä ja kasveja, joista versoo hometta ja sieniä. Takakanteen painetussa runossa maailmaa kuvataan haudasta käsin ja se antaa vaikutelman siitä, että kuolema päättää jonkin keskeneräisen: ”kunnes keskeneräinen tulkitaan päättyneeksi / ja lähdemme, latinaksi / väistämätön exitus”. Edelleen runoteoksen nimi, Kuinka voisit minulta puuttua, viittaa avuttomuuteen kuoleman edessä.

Lähde ottaa runoteoksessaan esille sen, että mikään ei tapahdu uudelleen ja kaikki on lopulta vain paikantunutta tulkintaa. Ajatus tapahtumien ainutkertaisuudesta kytkeytyy edelleen menetykseen. Kirjan ensimmäisillä sivuilla, ikään kuin mottona, lukee ”ihmisellä ei ole yhtään muistoa tulevaisuudesta[–]”, mikä mielestäni pyrkii selittämään miksi menettäminen on niin lohdutonta. Onnellisesta tulevaisuudesta ei ole mitään taetta, kun taas aika kultaa muistot: ”tungeksimme muistoissa / kuin seminaarin yhteenvedossa / liikuttuneina, mitä elämä on”.

Kuinka voisit minulta puuttua tarttuu nyky-yhteiskunnan kiireeseen. Aikaa ei ole paljon, siksi kokemuksiakin on rajallinen määrä. Ihmiset takertuvat muistoihin – ja niihin liittyviin ihmisiin. Menetyksen pelko kahlitsee. Jatkuvasti kehittyvässä maailmassa ihminen kompuroi lohduttomana eteenpäin haluamatta käsittää, miksi juuri hänen läheisensä kuoli. Lähteen runoteoksessa pureudutaan oireiluun, jota menettäminen ja yhteiskunnan vaatimukset yksilölle aiheuttavat: ”Nyrjähtänyt niska, silmät sijoiltaan, selviytyminen on vaativaa ja vauhti tappaa.”

Runoissa käsitellään runon puhujan äidin kuolemaa ja suomalaista kuolemankulttuuria, joka ei tunnu jättävän sijaa käytännöllisyydeltä suremiselle: ”suruadresseilla ei ole taiteellista tasoa, / epätäydellisyytemme on tiedossa” ja edelleen ”sukulainen sanoo kauheita asioita / hän on ymmärtänyt mm. hautajaiset väärin”. Yhteiskunnan ja elämän kilpailuasetelmat nostetaan tarkastelunkohteiksi: ”elämä on elämän harjoittelua / kiihdytysajot”. Elämä on rajallinen käsite ja sillä on vääjäämätön loppu: ”–toinen t:llä alkava virta, musta / se voittaa nopeudessa aina”. Kuolemalta ei pääse karkuun edes kiirehtimällä.

Pidän siitä, kuinka Lähde kuljettaa runoteoksen läpi meduusaa, joka rinnastuu runon puhujaan. Meduusan avulla lähde pyrkii kuvaamaan runojen puhujan tuntemuksia itsestään ja kokemastaan menetyksestä. Surun kokija kulkee meren virtauksien mukana, erilaisissa semioottisissa tulkintakehyksissä, joiden avulla kuolemaa voi käsitellä. Kun meduusan nostaa pois menneisyyttä koskevien tulkintojen ja näkemysten nesteestä, se kuivuu, ja ihminen voi lopettaa menneen suremisen ja suruun sulkeutumisen.

Kuinka voisit minulta puuttua rinnastaa surun milloin vilkuttamiseen, milloin paloportaita pitkin kipittävään oravaan. Suru saa myös uusia ulottuvuuksia: ”suru taitaa olla rakkautta” ja ”suru on eletyn onnen uusi, outo muoto”. Teoksen loppupuolella runon puhuja jatkaa menettämisen käsittelemistä vielä uudesta näkökulmasta ja pohtii onko menettäminen sittenkin jokin uuden alku: ”menetinkö vai sainko”. Suru ja menettäminen alkavat runoteoksen loppupuolella näyttäytyä hyväksyttävinä ja oleellisina osina elämää.

Lähteen runoteoksessa on henkilökohtainen ote, vaikka monet runot ovatkin universaaleja. Runot voivat auttaa läheisensä menettänyttä ihmistä surutyössään. Joitain runoja voi jopa kuvitella lukevansa hautajaisissa. Itse, lukijana, kuljin Lähteen johdattamana läpi surun vaiheet, alun epätoivosta hiljaiseen hyväksyntään. Jokainen meistä tulee joskus menettämään läheisen ihmisen ja Kuinka voisit minulta puuttua on erinomainen matkaopas surutyön prosesseihin.