Surumielinen perhesaaga

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2014, Kritiikit

Tulvaniitty

Jhumpa Lahiri: Tulvaniitty (The Lowland, 2013)
Suom. Sari Karhulahti. Tammi 2014. 438 s.

Surumielinen perhesaaga

Mikä sitoo ihmiset yhteen? Mikä heidät erottaa? Näihin kysymyksiin Jhumpa Lahiri etsii vastauksia Kalkutasta Rhode Islandin kautta Kaliforniaan liikkuvassa uutuusromaanissaan.

Intialais-amerikkalaisen Jhumpa Lahirin Tulvaniitty jatkaa kirjailijan aiempien teosten viitoittamalla polulla kertomalla tarinaa kahden maailman hankauskohdasta. Tällä kertaa Intian ja Yhdysvaltojen vastakkaisuus luo kuitenkin vain ulkoisen kehyksen, johon jännitteisten perhesiteiden verkosto rakentuu. Ulkopuolisuuden sijaan keskeiseksi teemaksi nousee etäisyys, niin paikkojen kuin ihmistenkin välillä.

Lahiri kartoittaa teoksessaan yhden perheen jäsenten elämänvalintoja ja niiden seurauksia Intian itsenäistymisen ajoilta 1940-luvulta aina nykypäiviin saakka. Romaanista muodostuu kuin kehä, joka aina palaa Kalkuttan lähiöön tulvaniitylle ja siellä tapahtuneeseen tragediaan. Lahiri kerii vähitellen henkilöistään ja näitä yhdistävistä siteistä kokoon surumielisen perhesaagan, jonka levollinen rytmi vie lukijan mukanaan.

Kalkutassa varttuneet veljekset valitsevat hyvin erilaiset tiet: Subhash irtautuu lapsuudenkodistaan ja kotimaastaan muuttaessaan Yhdysvaltoihin opiskelemaan. Nuorempi veli Udayan liittyy vallankumoukselliseen kommunistiseen liikkeeseen ja radikalisoituu.

Udayanin rakastettu Gauri taas tekee oman irtiottonsa karatessaan naimisiin, ja uudelleen vuosia myöhemmin lähtiessään Kaliforniaan ja jättäessään entisen elämänsä taakseen.

Romaanin ote on vahvan psykologinen: kerronta ei synny niinkään havainnoimalla toimintaa vaan sukelluksista henkilöiden ajatuksiin. Ajoittain Lahiri selittää varsinkin Gaurin ajatuksenjuoksua suorastaan puhki, mutta onnistuu kuitenkin lopulta aina yllättämään lukijan, ei kuitenkaan ennakoimattomilla käänteillä vaan ymmärtäväisellä kerronnallaan.

Näkökulmavaihtelut luovat hienovaraista siksakkia ajassa ja paikassa. Lahiri vie lukijan vuorollaan kunkin henkilön nahkoihin. Muut kiertävät Udayania kuin aurinkoa, jonka mukaan hänet on nimetty. Udayanin poissaolo on kaiken keskipiste: Gaurin rakkauden ja katkeruuden lähde, Subhashin vajavaisen identiteetin syy ja vanhempien kaipauksen kohde. Hahmot ovat epätäydellisyydessään uskottavia.

Kapinallisen naksaliittiliikkeen kautta Lahiri valottaa Intian poliittista historiaa, ja osoittaa samalla, ettei 1960-luvun poliittinen liikehdintä rajoittunut vain länteen.

Lahiri pelaa paitsi vastakohdilla myös samankaltaisuudella. Golfklubin muurin yli kiivenneiden veljesten silmissä kumpuileva viheriö on Kalkutan ihmismassojen täyttämiin katuihin verrattuna kuin aava meri. Todellinen merinäkymä avautuu Subhashin eteen Rhode Islandilla, kuin kuvana saadusta vapaudesta.

Yhtäläisyyttä esiintyy paikkojen lisäksi ihmisissä: ”Sama pituus, samanlainen ruumiinrakenne. Veljekset olivat olleet toistensa kaksoiskappalaita ja kumppaneita, vaikka Gauri ei ollut koskaan nähnyt heitä yhdessä”. Samankaltaisuus myös periytyy sukupolvelta toiselle, Udayanilta tämän tyttärelle Belalle.

Välillä lause yltyy suorastaan runolliseksi: ”Sinä yönä vesissä, joihin hän etsiytyi lepäämään, pystyi vain kahlaamaan, ei uimaan”. Tämä luo mielenkiintoista kontrastia Lahirin ajoittain melkein toteavaan ilmaisuun. Muutamat anglismit suomennoksessa tekevät tekstin paikoin häiritsevän näkyväksi. Ne kuitenkin unohtuvat nopeasti tarinan vetäistessä takaisin imuunsa.

Vuodet ja vuosikymmenet kuluvat romaanin sivuilla, maailma muuttuu ja internetin myötä maantieteellinen etäisyys tuntuu katoavan. Sukulaisuuden yhdistämät ihmiset yrittävät rakentaa etäisyyttä toisiinsa joko lähtemällä tai jäämällä, mutta ovat silti alati läsnä toistensa ajatuksissa. Etäisyyden ja eristyneisyyden rinnalle Lahiri tuo lohdullisen ajatuksen paluusta ja anteeksiannosta. Lopulta on mahdotonta olla kuulumatta johonkin, paikkoihin, muiden luokse tai edes muistoihin.

Aura Nikkilä

 

Kaulusta pystyyn ja hymy pois

Jhumpa Lahirin Tulvaniitty on eriskummallinen sukupolviromaani. Se on repaleinen ja kolkko kertomus perhetragedian varjostamasta bengalilaisesta perheestä, jonka vaiheita kuvataan 1950-luvulta nykypäivään asti.

Oikeastaan Tulvaniitty ei ole sukupolviromaani, vaan romaani, jossa on sukupolviromaanin piirteitä: perheitä, aviopareja, syntymiä ja kuolemia. Varsinaisesti tarinassa ei ole perhettä, ei sisaruksia, vanhempia tai lapsia. On vain joukko emotionaalisesti kolhiintuneita, elämässä vastahakoisesti liehuvia ihmiskohtaloita, jotka muodostavat silkasta käytännön tarpeesta tilapäisiä kokoonpanoja ja ajelehtivat välinpitämättömän oloisesti elämäntilanteesta ja vuosikymmenestä toiseen.

Olen kuullut Intiassa matkustelleilta ystäviltäni, että intialaista tapakulttuuria leimaa tietynlainen viileys ja etäisyys, jopa siinä määrin, että se näyttää eurooppalaisesta hieman omituiselta. Lahirin romaanissa päähenkilöiden ajattelu ja sosiaaliset toimintamallit tuntuvat paikoittain jopa häiriintyneiltä, mikä tekee Tulvaniityn lukemisesta paikoitellen puuduttavaa. Päähenkilöiden vaikeasti ymmärrettävät motiivit eivät yksinään jarruta lukemista liikaa, mutta teoksen muutamaa valoisaakin kohtaa varjostaa kolkko ja vieraantunut tunnelma. Lahirin ihmiset ovat kylmiä ja aavemaisia unissakävelijöitä. Kirjan ainoa seksikuvaus (s. 146-147) kuvastaa hienosti kirjaa kauttaaltaan leimaavaa tunnelmaa:

”At first, she expressed no obvious desire, only a willingness. And yet this combination of indifference and intent excited him […] She did not speak to him, but after a few times, she began to take his hand and put it where it needed to be […] She bore his weight when he collapsed on top of her, when he had nothing more to give.”

Lahirin kerrontaa leimaava, lakoninen ja etäännyttävä kerronta toi mieleeni Arundhati Royn. Joutavuuksien jumala (ilmestynyt 1997; suom. Otava 2001) muistuttaa sekä sisällöllisesti että tyylillisesti Tulvaniittyä huomattavasti.

Intiaan ja Yhdysvaltoihin sijoittuva tarina olisi antanut hienot puitteet mahtavien teemojen käsittelyyn, mutta Lahirin koruttomassa kerronnassa pelkät puitteet on ilmeisesti nähty riittävän aivan hyvin itse tarinan kertomiseksi. Lahirin kerronnan symboliset elementit ovat hienovaraisia ja kauniita, mutta hautauvat suomalaisittainkin masentavan ihmiskuvauksen alle.

Tulvaniitty on kuvaus menetyksestä, joka lipsuu kuvaukseksi kyvyttömyydestä päästää irti menetyksestä.

Aatu Poutanen