Sola

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2015, Draama

Kuva: ƝƖƇƠ ƬƖMΣ ™/Flickr

Kuva: ƝƖƇƠ ƬƖMΣ ™/Flickr

Teksti: Elina Sallinen

Mies: Olin suht oma itteni ennen ku tulin tänne. Olin vähän niinku valtameri. Leijuin vaan ja heiluttelin meriheiniä ympäriinsä. Varmaan joskus rallattelin jotain hauskoja lauluja niinku valaat mut muuten.. joo, olin valtameri. Nyt sit ku oon takas ja paikallani enkä enää liiku, on niin sanotusti varpaat maassa kyynärpäiden kera, mitä seki tarkottaa, ni nyt. Nyt oon ihan ku merisairaana. Ei mun keho liiku enää. Eikä mun silmät. Mul on varmaan joku keuhkojenhukutustauti. Mikä se on, kysyis joku. Tai kysyn mäki. Se on sellanen, ettei voi oikeestaan enää hengittää. Et ihanku sun keuhkot ois pöllitty ja potkittu ja painettu syvälle jokeen, kaiken mudanki alle ja sanottu et nyt ei enää hengittämistä. Et ei kukaan järkevä kansalainen tee sellasta.

Mun on pakko myöntää et sillon ennen ku tulin tänne, mä hengitin. Hengitin niin et vuoret humis mun puheessa. Enkä kyllä puhunu paljoo, mut sillonku puhuin ni vuoret humis. Oon kiivenny kolmelletoista vuorelle ympäri maailmaa. Viiteentonniin enimmillään. Siin on kaikenlaist spesialiteettii jo mitä pitää tietää. Niinku et millasen pipon valkkaa vai valkkaako kolme. Ja se on upeeta ku on ihan huipulla. Se fiilis ku reidet sattuu ja pohkeet sattuu ja selkä sattuu mut keuhkot on niin täynnä puhtautta ettei ikinä. Ja sitä on ehkä vapaus. Et keuhkot on vapaana. Ihminen voi tehä ihan mitä vaa ja juosta mihin vaan mut ei se oo vapaa ennenku sen keuhkot on. Kerran tultiin yhteen solaan, jossa oli just ollu maanvyöry. Oli aika törkeetä katottavaa. Tavallaan sellasta et siinä se luonto on puuhaillu omiaan, antaa luonnon touhuta, mitäs me ihmiset. Sitä vyöryy ei ollu välttämät kukaan nähny. Paitsi ehkä joku elukka tietty. Jos ei sit ollu hautautunu alle.

Jotenki siin hetkes mä vaan ajattelin et mä olisin voinu olla se eläin. Joku hirvi tai kauris tai peura tai mikä vaan. Oisin vaa voinu hengaa sii kaikes rauhas ja syödä aroheinää ku yhtäkkii kaikki ois jyrissy ja pimentyny. Aika outoo kyl mut ajattelin et se ois ihan fine. Ei sellai fine et tahtoisin jotenki kadota ja tulla maanvyöryn syömäks mut sillä taval et on helpottava ajatus antaa luonnon hoitaa hommat. Ei tarvis tuskailla mitään ku menis vaan viettien mukana. Sitähän me ihmiset oikeestaa ollaan. Moni unohtaa et ollaan lopulta vaa eläimii. Eduskuntavaaleissaki pitäis oikeestaa olla myös muita eläimii ehdolla. Vaiks jotain pului tai karhui tai ilveksii. Saimaannorppa tietty kans, se ois varmaan vassari. Ja ois kyl komee pressa jos vaiks joku hirvi ois. Kunnon asennesarvet ja ylpeys. Ei sellast vois ihan heti ihminen saavuttaa.

Ni sitä mietin siel solas et ei kyl voi olla todellista. Etteihän me omisteta tätä palloo. Tai hitto, täällähän on joku meitä isompi juttu, joka duunailee ihan mitä haluaa! Ihan yks ja sama nimittäin mitä ihmiset siin vaihees mutisee ku luonto päättää et nyt tulee tornado tai nyt sulaa kaikki napajäät ja nyt alko kyllästyttää toi golf-virta. Aika koomista kattoo kuin luottavaisii vaiks jotkut kokkarit on siit et kyl se talous lähtee nousuun ku työtä tehään ja kyl tää tästä verokevennyksillä! Otetaan perintövero pois ja pelastetaan maailma! Yrittäjyys nousuun! Sellast rahasirkust ku kattoo ja sit vertaa tähän luonnon touhuun, et sola sortuu sillonku sortuu ni kyl siin perspektiivii tulee. Ni en tiä kuin paljon perintöveron kevennykset helpottaa siinä vaiheessa ku luonto päättää tuhota ite ittensä. Ja meidät siinä samassa. Ollaan niinku ne peurat siel solas. Minä hetkenä hyvänsä voi kaikki pimetä. Nyt.. tai nyt.. tai nyt.

Ehkä kaikis ihmisis ei sit oo sellast. Tai itestäni oon tunnistanu jo etten ihan täysin oo ihminen. Oon enemmänki osa valtamerta, sellanen sopiva suolanen pala. Varmaan jostain eteläiseltä Atlantilta. Ja siin tulee tietty sit taas sitä näkökulmaa ku ei oo ihminen. Paha sanoo miltä sit tuntuu olla ihan tavis. Ettei kuulu yhteen oikeen minkään kaa. Mun silmissäki loiskuu valtameri. En liikaa niit tuijottele etten huku. Oon tavannu joskus muitaki luontosilmii. Sademetsäsilmii ehkä eniten. Ne on aika villei, levottomii mut sit kuitenki nii oikeella tavalla oikeita. Sademetsäsilmissä on kauheesti sellasta kesyttämätöntä. Sellasii oon kohdannu ja sit kalliosilmii, aurinkosilmiäki, kastanjasilmii, eläinsilmii. Kaikenlaisii huomaa ku kattelee ja joskus oikee säpsähtää ku tajuu et nyt oli sellaset luontosilmät et oli jotain aivan harvinaislaatusta. Ja sitä koittaa toisinaan ihmisil selittää mut useimmiten on hiljaa vaa ja kattoo ja miettii millasen valokuvan siit ottais, jos ottais. Sit otan sen kuvan mut mielessäni vaan ja säilön sen johonki hyvään paikkaan.

Mut täällä ku oon nyt ollu paikallani ni tuntuu et suurin osa silmistä on aika tyhjii. Ehkä sit oon menettäny sen kyvyn ja oon kyl omia silmiäni kattellu sen varalta et oisin. Mut mitään eroo en nää. Vieläki vaa hylkeet loiskii siel ympäri iiriksiä ja naureskelee mun jutuille. Muitten luontosilmii en vaa enää nää. Se tekee olon vaikeeks ja lopulta sit on hankala enää hengittääkkää.  Vuorilla kaikki jotenki palautuu itteen. Ja valtameressä. Yhtäkkii siel vaa havahtuu siihen et hei mate, ei mitää hätää! Ehkä jotenki askeettises ympäristös ne silmätki tulee paremmin esiin. Luonto kutsuu luontoa tai jotain. Et ihmisten tosi olemus paljastuu. Ne talouskokkarit ja muut voi yhtäkkii tajuu et ei juma, me tahotaanki kiivetä puuhun ja kattoa auringonlaskua ja nyppiä toistemme hiuksia tai vaiks ihan köllötellä Saimaan rannoilla ja kelailla maailmaa. Et me tahotaanki olla niit tyyppei siel solas ja venailla sitä vyöryy ihan rauhas ja antaa asioiden tapahtuu niin ku vuoret parhaaksee näkee. Sellanen ihmisen pitäis useemmin muistaa. Et you know, ollaan osa eikä kokonaisuus. Nii. Todellaki just nii.