Sivullisena yhteiskunnassa

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2016, Kritiikit

Tommi Kinnunen, Lopotti, WSOY 2016

Tommi Kinnunen, Lopotti, WSOY 2016

Teksti: Minerva Piha

Tommi Kinnusen Neljäntienristeyksessä alkanut sukutarina jatkuu helmikuussa 2016 julkaistussa Lopotissa (WSOY). Romaani kertoo Selkosten kylän Helenasta ja Tuomaksesta, heidän elämästään ja kohtalostaan. Tällä kertaa keskeisinä miljöinä ovat Suomen eteläiset kaupungit Turku ja Helsinki. Turkua kuvataan Tuomaksen, kauppatieteiden opiskelijan, silmin, Helsinkiä sokean Helenan aistein.

Kertojien kohdalla Kinnunen on tehnyt mielenkiintoisia valintoja. Lopotti liikkuu kahdessa aikatasossa: vuorotellen sokean Helenan kertomana jatkosodan tuoksinasta melkein nykypäivään ja Helenan veljenpojan Tuomaksen kertomana 1970-luvun lopulta nykypäivään. Osittain tarinat siis kulkevat päällekkäin, mutta koska sekä Helenan että Tuomaksen tarinat kerrotaan kronologisessa järjestyksessä mutta kertoja vaihtelee lähes luvuittain, tarina hyppii ajassa eteenpäin ja taaksepäin.

Lukijalle aikaloikat eivät kuitenkaan tuota suuria ongelmia, koska kertojina Tuomas ja Helena on helppo erottaa toisistaan: Helena kertoo tarinaansa minä-muodossa; Tuomaksen tarina kerrotaan kolmannessa persoonassa. Kertojan persoonasta huolimatta lukija pystyy samaistumaan kummankin päähenkilön elämään.

Vaikka romaanin päähenkilöt Helena ja Tuomas elävät kumpikin tahollaan omaa elämäänsä, heidän tiensä risteävät ja heidän elämistään on mahdollista löytää yhteneviä linjoja. He ovat molemmat omalla tavallaan muiden ihmisten elämistä sivullisia, ja se sitoo heidät yhteen, tekee heistä toisilleen läheisiä. Sivullisuus on Lopotin tärkein teema, ja kaikki muut teemat – ikävyys, homoseksuaalisuus, vanhemmaksi haluaminen ja vanhempana oleminen – kietoutuvat kiinteästi sivullisuuteeen. Helenan ja Tuomaksen kautta Kinnunen kytkee sivullisuuden teeman tänä päivänä käytävään keskusteluun vähemmistöryhmien edustajien oikeuksista yhteiskunnassa.

Kinnusen kieli on Lopotissa tarkkaa ja kuvaus yksityiskohtaista. Historialliset ilmiöt ja esimerkiksi sokean näkemätön maailma on kerrottu hämmästyttävän tunnistettavasti, ymmärrettävästi ja asiantuntevasti. Teoksesta huokuu huolellinen taustatyö, joka herättää henkiin niin henkilöhahmot, miljööt kuin tarinan.

Siinä vaiheessa kun lukija jo uskoo tarinan päättyvän, Kinnunen yllättää vielä yhdellä käänteellä teoksen viimeisillä sivuilla. Lopotti saattaa siis tuntua pitkitetyltä, ja loppu voi tuntua jopa pettymykseltä. Toisaalta toisenlainen loppu ei olisi uskottava. Tai ei ainakaan yhteiskunnalliseen tilanteeseen näin voimakkaasti kantaa ottava. Loppu jää myös osittain avoimeksi – Neljäntienristeyksessä alkanutta tarinaa olisi siis mahdollista jatkaa vielä eteenpäin, mutta toisaalta Lopotin loppu sopii myös päättämään sukutarinan.