Sirkushuvit

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2015, Proosa

Kuva: Lars Plougmann/Flickr

Kuva: Lars Plougmann/Flickr

Teksti: Riikka Sandberg

 

Luontoäiti on tänään räntäinen mulkku. Kylmä sohjo sataa niin sekavana, että räntähiutaleet näyttävät syöksyviltä hyönteisparvilta. Sateen ei pitäisi päästä rautatieaseman katoksen alle, mutta penkillä on silti pisaroiden pinta.

Junaa ei vieläkään näy. Jaska ei luultavasti voi tälle yhtään mitään, sillä hän lähti kyllä Helsingistä ihan ajallaan. Kun juna on myöhässä tällä tavalla ystävänpäivänä, joku on takuulla jäänyt tahallaan alle.

Jaskan mukaan Turussa petetyt ja jätetyt hyppäävät junan alle Kupittaan jälkeen. Tai ei Turussa tarvitse hypätä, radalle voi vain astua, jos aidassa on reikä. Rautatiesillalla kiskokaistan ja kulkijoiden kaistan välissä on jopa muutama erikokoinen reikä. En ymmärrä miksi ylitän joen aina sitä siltaa pitkin, koska joka askeleella mietin kuinka jalan alta ratkeaisi lankku.

Viime kesänä kun olin hölkkäämässä aamuviideltä ja käännyin sillalle, keskellä kiskoja istui mies. Aloin pantata puuskutusta, mutta pidin katseeni miehessä. Unohdin lankut jalkojen alla ja aidan ohuet ruudukot, vaikka ne vilisivät mukana. Taivas oli ihan vaaleanpunainen ja joen päällä leijui kaste, sumu tai muu harras huuru. Mies kuuli kun olin kohdalla. Meidän katsekontaktistamme olisi tullut kaunis valokuva.

Juna-aseman katoksen alla seisoo minun lisäkseni rouva, jolla näkyvä pala nilkkaa on sukkahousun värinen. Rouva on hieno, muttei palele kuten minä, sillä hänen sukupolvensa ei valita säästä. Kauppahallissakin sanotaan ystävälliselle lohimyyjälle vain että onpa keli.

En ihmettele, että meitä on täällä vain kaksi. Talvella ihmisiä ei olla vastassa yhtä usein. Nyt muut ovat parkkipaikalla lämmitetyissä autoissa, ehkä puraisevat Tuplaa niin että hampaat osuvat patukan pahvialustaan, ja katsovat leuat liikkuen kuinka hento räntä kertyy ikkunaan ja kuinka pyyhkijät sen välillä pyyhkivät.

Ehkä Jaskan juna myöhästyi jo lähdössä. Pääkaupunkiseudulla ystävänpäivänä kahvilaan hylätyt tunkevat croissantin paloja suuhunsa ahnaasti, etteivät ne huutaisi sydämen särystä, vaikka itkun näkevät kaikki. Sydänsuruiset eivät jaksa kävellä pois asutusalueelta vaan horjahtavat siististi hyvällä ajoituksella ohittavan junan alle, niin että vain aseman pienin lapsi huomaa.

Viime vuonna Jaskan juna myöhästyi, kun tunnelissa valokeilaan ilmestyi nainen. Jaska jarrutti heti, vaikkei ihmisestä jää mitään järkevää jäljelle. On kuitenkin pakko pysähtyä odottamaan palokuntaa ja poliisia, ja joskus ne löytävät käden tai kaksi. Joku sen junan sitten pesee, luultavasti huoltomiehet, koska veturin verinen kylki on aika roisi. Kerran Jaska näytti kuvan veturista, johon oli yhden matkan aikana mäiskäytynyt kolme hirveä. Oli paha.

Rouva vilkaisee kauppakassejani, sitten ruusukimppuani ja viimeisenä silmiäni, jotka täällä ylhäällä jo rouvan silmiä odottivatkin. Ei olisi pitänyt hakea ruusuja ensimmäisenä, sillä räntäsade on uuvuttanut niiden niskat alas. Ostin myös ilmapallon, mutta se on ihan kunnossa. Murehdin aluksi, että tussi valuisi ja teksti näyttäisi samalta kuin halvan kauhuelokuvan nimi DVD:n kannessa.

Viime ystävänpäivänä katsoimme Jaskan kanssa koko yön kauhuelokuvia. Laitoin naposteltavaksi verisiä sormia kylmillä nakeilla ja ketsupilla. Jaska ei tajunnut ja söi ne nakkeina. Pääsiäislomaksi hankin divarista oikein vanhoja kauhuleffoja, mutta Jaska luki takakannet, pistikin päälle tv:n ja nukahti ensimmäisen vartin aikana.

Koitin keksiä kaikenlaista kivaa meille pitkin kesää. Kerran lukittauduin Samppalinnan kesäteatterin väliajalla vessaan ja vaihdoin Jaskaa varten topin alle uudet pitsit. Muistan vielä kuinka tyytyväinen olin kun repäisin hintalapun irti. Alusvaatteet kuulsivat kunnolla läpi, mutta Jaskan sijaan asiaa kommentoi vain lihava ohikulkija.

Jaskan synttäripäivänä valmistin rastikierroksen Turun pubeihin. Kaikki meni pieleen jo ennen alkamistaan, koska VR:n päiväseminaarissa olikin iltaohjelma, ja Turun päässä Jaska kaatui ulos junasta.

Silloin lähdin sille aamuviiden hölkälle. Jaska kuorsaa kovaa ja kauan kun se on juonut. Oli tyhmää rakentaa aamupala niin aikaisin aamusta. Pikkulautasen kurkkuviipaleet nahistuivat, ja lämmennyttä voita pystyi pyörittämään veitsellä. Join pöydän ääressä jo iltapäiväkahvia, kun sain tuijottamalla Jaskan silmät auki. Se käänsi sängyssäni kylkeä, ja kerroin sen selälle kiskoilla kuolemaa odottaneesta miehestä, mutta se ei kuulemma ollut mitään uutta. Paimiossa nistejä istui kiskoilla kesäkuussa harva se yö.

Farkkujen nappi painaa inhottavasti takkini alla vatsaa. Lasken ruusut kauppakassin päälle, varmistan että rouva on selin, mutta toki hän yllättää minut heliumpallo haaroissa. Raukeuden hetkellä reisiotteeni pääsee heltymään ja heliumpallo kirpoaa kasvojeni kautta katokseen. Pallo lipuu laitaan ja nousee ulos räntään.

– Helvetti.

Rouva kuulee ja kääntyy minuun.

– No, kotiin palaava kaipaa lämmintä syliä, ei sirkushuveja, rouva sanoo, ja sievä lämpö pidentää hänen silmiensä juonteet.

– Sirkushuveja?

– Ja leipää ja. Leipää ja sirkushuveja, vanha sutkautus. Panem et circenses. Kaikkea sitä jääkin mieleen. Taisi mennä niin, että niin kauan kun keisari tarjosi Rooman kansalle leipää ja sirkushuveja, kukaan ei huomannut kuinka mätä yhteiskunta oli oikeasti. Harhautettiin huomio pois asioista, jotka olivat huonosti.

Farkkujeni vetoketju purkautuu kokonaan auki.

Ruusut näyttävät kertakaikkisen hirveiltä. Ei miehille osteta ruusuja. Mitä helvettiä minä olen tällaiseen käyttänyt aikaani.

Juna tulee näkyviin.

Otan ruusut ja työnnän kimpun pitkälle roskikseen. Haen, nostan kauppakassit ja lukitsen olkapäät. Rouva varmaan tuijottaa, en tiedä. Harpon parkkipaikalle ja jatkan jokaisen lämpimän auton ohi, joissa ihmiset ajattelevat, että viisto räntä pisti naamalleni ilmeen.

Myös kiskoilla istunut mies neuvoi minua. Se sanoi että jatka tyttö kotiin, pidä puhelin taskussa.