Sinne ja takaisin – matka Himalajalle

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2015, Blogijutut

Teksti ja kuvat: Eero Hallikainen

Osa 2, Vuorilla.

Näkymä Poon Hilliltä aamun koitteessa

Näkymä Poon Hilliltä aamun koitteessa

Lue matkakertomuksen ensimmäinen osa täältä.

Päivä II, Tirkhedunga – Ghorepani

Aamupäivä otti luulot pois kaikilta, jotka kuvittelivat kyseessä olevan helppo sunnuntaikävely. Päivä alkoi kahden ja puolen tunnin kipuamisella kivistä kyhättyjä jyrkkiä portaita ylös, ylös ja aina vaan ylemmäs. Three thousand stone steps, sanoi joku aamulla ounastellessaan mitä meillä tulisi olemaan edessämme. Uskoakseni hän ei ollut väärässä. Sen verran koville tämä kiipeily otti. Metsässä, jossa pääasiassa kuljimme, oli tukahduttavan kuuma. Oikeastaan koko vaelluksen aikana oli päivisin todella kuuma, paitsi etapilla Himalaya Hotellilta Annapurna Base Campille, jolla lämpötila aleni huomattavasti. Hikoilimme todella rajusti, mutta joimme myös paljon vettä. Matkanjohtajamme kehotti juomaan neljä litraa vettä päivässä, nesteytyksen lisäksi runsas juominen auttaisi myös ehkäisemään mahdollisia korkeudesta johtuvia terveyshaittoja.

Selvittyämme kiviportaista, oli edessämme lisää nousuja ja laskuja. This is an up and down treck, sanoi oppaamme hymyillen. Toisen päivän aikana nousimme noin 1500 metristä aina 2800 metrin korkeuteen. Määränpäämme oli Ghorepani, josta seuraavana aamuna oli tarkoitus nousta nelisensataa metriä Poon Hill -nimiselle kukkulalle katsomaan auringonnousua.

Ghorepanissa ja muuallakin Annapurnan alueella talot on maalattu sinisiksi. Sininen väri symboloi Nepalissa rauhaa. Päivän uurastuksen vaihduttua iltarutiinien jälkeen raukeaksi väsymykseksi aloin tuntea myös vuoriston rauhallisen rytmin ottavan minusta vallan. Vaimoni puki sen myöhemmin sanoiksi: on mukavaa keskittyä ainoastaan elämisen perusasioihin kuten nukkumiseen, syömiseen, peseytymiseen ja kävelemiseen. Totta, arkinen hektinen maailma tuntui siinä vaiheessa jääneen kauas taakse. Tästä eteenpäin olisi vain meidän retkikuntamme, vuoret ja tie, jota kuljimme. Kaikki muu olisi toissijaista, ellei jopa turhanpäiväistä. Jopa Kathmandun sitkeät ja sakeat pakokaasut ja karstat alkoivat poistua kehostani ja aloin taas hengittää raitista ilmaa. Hämärän laskeutuessa vihreiden kukkuloiden ylle ja niiden välissä kiemurteleviin laaksoihin, iltatuulen puhaltaessa lempeästi, olin tullut paikkaan, jonne tunsin erityisellä tavalla kuuluvani. Samalla tavalla kuin olisin tullut kotiin takaisin monen vuoden poissaolon jälkeen ja kaikki outouden tunne olisi hetkessä poissa.

 

Päivä III, Ghorepani – Poon Hill – Ghorepani – Tadapani

Kolmannen päivän herätys oli varttia vaille viisi. Pian kuljimme jonossa kuin kiiltomato, otsalamput vilkkuen, taas kivestä hakattuja portaita ylös Poon Hillin näköalapaikalle. Ehdimme perille juuri ennen auringon nousua, joka oli hieman ennen puoli seitsemää. Paikalla oli satapäin turisteja. Se meillä oli etukäteen tiedossa, sillä Poon Hill on osa lyhyempää, ei niin korkealle vuoristoon nousevaa, Ghandruk – Ghorepani trekkiä. Pilvet levittäytyivät allamme kuin pumpulinen matto. Olimme nousseet yli kolmentuhannen metrin korkeuteen. Auringon tullessa esiin värjäytyivät varjoissa lymynneet huiput ensin purppuralla sitten okralla ja lopuksi häikäisevällä kullan keltaisella. Poon Hilliltä näkyivät Annapurnan ja Dhaulagirin vuorijonot. Dhaulagiri I on toinen lähistöllä sijaitsevista yli 8000 metriä korkeista vuorenhuipuista. (Kolmas on Manasalu Lamjungin alueella itään Annapurnalta.)

Pakollisten potrettien jälkeen koikkelehdimme alas Ghorepaniin aamupalle. Kaurapuuron, gurkhaleivän (Gurung bread, uppopaistettu leipä, kuin munkki ilman sokeria) ja omeletin jälkeen matkamme jatkui jyrkkien nousujen ja laskujen merkeissä hitusen Ghorepania alempana sijaitsevaan Tadapaniin. Tada tarkoittaa kaukaista ja pani vettä. (Mestan nimi oli siis härmäläisittäin Kaukavesi.) Paikan nimi johtui oppaamme mukaan yksinkertaisesti siitä, että menneinä aikoina paikan lähistöllä ei juuri sijainnut vettä. Nyt veden jakelu oli johdettu ylhäältä vuorilta monimutkaisia letkuverkostoja pitkin paikan asukkien ja vaeltajien saataville.

Joimme koko vaelluksen aikana ainoastaan näitä verkostoja pitkin tuotettua vettä. Vesi oli kuitenkin oppaamme mukaan puhdistettava, joten täytimme illalla pullomme ja juomarakkomme ja sujautimme joukkoon tarvittavan määrän puhdistustabletteja. Muutama sekoitus ja seuraavana päivänä meillä oli riittävä määrä puhdasta juomavettä valmiina. Jostain paikoista sai ostettua pullotettua vettä, mutta yritimme olla ympäristötietoisia ja välttää viimeiseen saakka tyhjien muovipullojen tuottamista vuoristoon. Se on lukemani perusteella suuri ongelma Nepalissa. Nepal hukkuu tyhjiin muovipulloihin. Muita juomavesivaihtoehtoja reitin varrella oli ns. Safe water joka tuotettiin paikallisissa pienissä puhdistuslaitoksissa. Tämän turvallisen veden myynnistä saadut tuotot ilmoitettiin usein annettavan esimerkiksi paikalliselle koululle tai vastaavaan hyvään tarkoitukseen, joten näytän peukkua tälle vaihtoehdolle. Lisäksi oli mahdollisuus ostaa keitettyä vettä, niin kylmänä kuin kuumanakin. Sekään ei ollut hullumpi vaihtoehto. Niin tai näin, oli yksittäisten muovipullojen ostaminen kaikkein huonoin olemassa olevista vedenhankintatavoista.

Alempana laaksoissa levittyvien viidakoiden trooppisen kuumuuden uuvuttamina saavuimme usvan huntuun kietoutuneeseen Tadapaniin, joka sijaitsi korkean harjun (jos sitä nyt 2600 metrin korkeudessa vielä harjuksi voi nimittää) päällä kahden korkeamman kohdan väliin jäävässä notkelmassa. Lähestyimme Annapurnan vuoristoa ja kylmä ilma hiipi sisuksiimme. Se käpristi ihon ja irrotti lihan luista. Onneksi kuuma suihku ja päivällissalin kamiina lämmittivät sen verran, että suhteellisen hyvissä tunnelmissa pääsimme livahtamaan untuvapusseihimme. Kantajamme nukkuivat ulkona teltoissa. Tämä oli jälleen kerran uskomaton osoitus miesten sitkeästä luonteesta.

Tässä vaiheessa on syytä mainita, että teetupien huoneissa ei ole minkäänlaista lämmitystä, joten neljän vuodenajan makuupussi, tai sitten nollakelin pussi makuupussin lämpöarvoa lisäävällä sisäpussilla (meillä oli tällainen yhdistelmä) on lähes pakollinen. Kylmintä oli tietenkin perusleirissä neljäntuhannen metrin korkeudessa, mutta muinakin öinä lämpötila laski päivän helteistä huolimatta huomattavan alas.

 

Chhomrong

Chhomrong

Päivä IV, Tadapani – Chhomrong

Edessämme oli vaelluksen alkupuoliskon helpoin päivä. Edelleen viipyilevässä usvassa jätimme Tadapanin ja laskeuduimme viljelysmaiden ja pienten idyllisten maatilojen pihojen halki kohti paikkaa, josta kiipeäisimme Chhomrongiin. Ylitimme naureskellen riippusillan tai pari. Alla kohisevat kosket syöksyivät pauhaten laaksosta toiseen, yhdistyen suuremmiksi joiksi ja vajosivat taas ärjyvinä putouksina aina vain alemmas kohti jossain siintäviä järviä. Oli jotenkin hämmentävää tajuta, että täällä yli kahden ja puolentuhannen metrin korkeudessa laakso saattoi päättyä monen sadan metrin korkuiseen jyrkänteeseen ja jatkua taas kilometreittäin jossain alempana. Yksi matkakumppanimme totesi hyvin: You should start thinking vertically instead of horizontally.

Chhomrongissa meitä odotti kaksi mieluisaa asiaa. Kuulemma paikassa, jossa yöpyisimme, olisivat seudun parhaat pitsat ja lisäksi pesukone! Saisimme pyykättyä hikisiä paitojamme ja likaisia alusvaatteitamme, joita ei tullut mukaan kuin yhdet aina kahta vaelluspäivää kohden. Pitsa oli toden totta hyvää, itse söin kasvis-valkosipulipitsan (valkosipulia oli todella paljon, mutta sekin auttaa kuulemma vuoristotaudin ehkäisyyn), mutta pyykkipalvelussa oli parantamisen varaa. Vaatteet palautuivat likomärkinä eivätkä ne tuoksuneet lainkaan pesuaineelta. Kesti päivätolkulla, että saimme ne kuiviksi, koska päivisin oli liian kosteaa ja iltaisin liian kylmä minkään vaatteen kuivattamiseksi. Ristin pyykkipalvelun Chhomrong Expressiksi. Se sai myöhemmin kaverikseen Kathmandun Likapyykin, joka tarkoitti vaatteiden palautumista pyykkipalvelusta likaisempina kuin ne olivat jätettäessä. Näistä riitti hupia pitkälle matkaa.

Ryhmämme oli alkanut tiivistyä. Henki tuntui olevan hyvä ja porukka nautti yhdessäolosta. Varsinaisia kuppikuntia ei ollut syntynyt vaikka pientä kahtiajakoa hieman vanhempien ja nuoremman polven vaeltajien kesken oli huomattavissa. Mikään ei kuitenkaan estänyt hauskanpitoa ja kulttuuristen kummallisuuksien ihmettelyä puolin ja toisin. Chhomrongissa opetin englantilaiselle tytölle muutaman sanan suomea. Hän halusi oppia sanomaan hei, mitä kuuluu, kiitos hyvää ja sitten jotain valitsemaani perisuomalaista. En voinut muuta kuin opettaa hänet sanomaan perkele! Niin ala-arvoista kuin se olikin, en voinut olla melkein kuolematta nauruun, kun tämä kiltin oloinen tyttö sanoi lähes täydellisesti ääntäen: Hei. Mitä kuuluu? Perkele! Vakuutin hänelle: That’s all you have to say and you are totally welcome anywhere in Finland.

 

Päivä V, Chhomrong – Himalaya Hotel

Chhomrongin naurut vaihtuivat seuraavan päivän kyyneliin. Viides trekkipäivä oli tuskallisin kaikista aikaisemmin kokemistamme. Lähestyimme Hiunchulin ja Macchapucchren välisen laakson päätä. Uhmakkaan vartiosoturin näköinen, kartiomainen, hieman kalan pyrstöä muistuttava Macchapucchren huippu kohosi aamu-usvan seassa teräksenharmaata taivasta vasten. Laskeuduimme Gurung ja Magar -heimojen kylien läpi alas ja kipusimme jälleen tuskallisen jyrkkiä portaita ylös harjanteelle, josta laskeuduimme jälleen alemmas lähelle laakson pohjaa paikkaan nimeltä Bamboo. Paikka on saanut nimensä siitä yksinkertaisesta syystä, että sen lähistöllä kasvaa paljon bambua. Söimme lounasta ja nousimme jälleen jättimäisiä kiviportaita ylös. Sanon jättimäisiä, koska askelmat ylettyivät minua melkein polven korkeudelle. Loppumatkan kuljimme totuttua kaavaa mukaillen ylös ja alas, hivuttautuen kuitenkin pikku hiljaa ylemmäs Himalaya Hotellille saakka. Himalaya sijaitsee 2920m korkeudessa ja se oli meille viimeinen päätepiste ennen Annapurna Base Campin (4130m) valloitusta.

Päivä oli pitkä ja hikinen. Illalla tuli todella kylmä. Satoi myös vettä. Perusleirissä oli kuulemma satanut lunta, mutta jos seuraava päivä olisi aurinkoinen, niin se ehtisi sulaa pois ennen tuloamme. Oppaamme olivat urhoollisesti ja kärsivällisesti jaksaneet kannustaa meitä eteenpäin. Heidän toimissaan ei näkynyt minkäänlaisia väsymyksen merkkejä, vaikka miehet olivat aina ensimmäisinä valveilla ja täysissä varusteissa, söivät illalla viimeiseksi ja painuivat varmasti viimeisinä nukkumaan.

Matkalla Himalayalle ohitimme temppelin, jonka jälkeen ravinnoksi tarkoitetun lihan vieminen Annapurnan pyhättöön on kielletty. Vuoria ympäröivät laaksot ovat vehreät ja täynnä elämää, mutta tästä pisteestä eteenpäin meillä olisi pakollisen kasvisruokavalion lisäksi edessä aina vain karummaksi muuttuvat kivikot ja ruskeaksi auringon paahteessa kuivunut nurmi ja lopulta hyvin lähellä häilyvä ikilumen raja. Annapurna tarkoittaa sadonkorjuun jumalatarta ja ymmärrän sen johtuvan jotenkin seuraavanlaisesta sääilmiöstä: Intian valtamereltä puhaltavat tuulet tuovat sateet vuorille, sateet pysähtyvät Annapurnan rinteille ja ravitsevat huippuja ympäröivät tienoot. Tämä yksinkertainen analogia saattaa osua lähelle totuutta, sillä Annapurnan takana Tiibetin ylängöllä maasto on huomattavasti karumpi ja kuivempi.

Pesin hampaani ulkona jäätävässä tihkusateessa. Keli vaikutti tosiaan kurjalta, mutta toiveenamme oli, että sade veisi pilvet mennessään ja seuraavana aamuna ilma olisi kirkas, kun lähdemme yrittämään perusleirin valloitusta. Tavoitteenamme oli yöpyä yksi yö perusleirissä. Se vaikutti etukäteen jännittävältä kokemukselta, vaikka mahdolliset vuoristotaudin oireet hieman hirvittivät. Matkanjohtajamme kertoi, että omatoimimatkaajien oli vaikea saada majoituksia varattua tästä pisteestä eteenpäin ja moni joutui palaamaan takaisin alas tai nousemaan aikaisin aamulla jotta ehtii ABC:lle ja takaisin ennen uutta pimeäntuloa. Matkanjärjestäjämme oli varannut meille majoituksen perusleiristä vuotta ennen tätä matkaa. Meidän ei siis tarvinnut huolehtia näistä seikoista. Sen kun painelimme nukkumaan, unenpäästä ei ollut vaikea saada otetta.

 

Päivä VI, D-Day: Himalaya – ABC

Aamu ajoi pilvet matkoihinsa ja meille paljastui kaikessa mahtavuudessaan kuinka lähelle vuoria olimme eilisessä sateessa ja sumussa kulkeneet. Fish Tail eli Macchapucchre kohosi taivaalle auringon värjätessä sen huipun leiskuvan punaiseksi. Tämä näky oli vain esimakua siitä mikä meitä odottaisi matkamme päässä. Ennen kuin pääsisimme nauttimaan Annapurna Sanctuaryn huikeista näkymistä, olisi meidän kiivettävä noin 1200 metriä ylös aina vaan ohuemmassa ilmanalassa. Himalaya ei vielä tuonut vuoristotaudin oireita esiin, mutta jokainen mietti varmasti mielessään kuinka seuraavasta vuorokaudesta tulisi selviämään.

Yleisin neuvo vuoristotautia vastaan oli syödä hyvin, juoda hyvin ja edetä hitaasti ylös. Alkoholi ja tupakka eivät suinkaan auta oireiden ehkäisyssä. Meillä ei ollut lepopäivää, mutta lenkki Ghorepaniin toimi hieman sen kaltaisena. Yksi peukalosääntö on myös walk high – sleep low eli päivän aikana tulisi käydä korkeammalla kuin minne lopulta päätyy majoittumaan. Jotkut seurueestamme ottivat vuoristotaudin oireisiin tarkoitettuja lääkkeitä ennalta ehkäisevästi, mutta itse päädyimme säästämään niitä todellista tarvetta varten – jos vakavia oireita tulee, niin niitä otetaan helpottamaan laskeutumista, sillä laskeutuminen alemmas on ainoa tapa hoitaa vakavaa vuoristotautia. Käsittääkseni lääkkeet voivat jättää oireita peittoon ja näin tauti voi äityä huomaamatta pahemmaksi. En ole lääkäri, joten jokaisen on syytä henkilökohtaisesti käydä lääkärin juttusilla, jos on lähdössä vuorille.

Lähdimme hitaasti etenemään kapeaa polkua myöden. Polku kipusi laakson läntistä reunaa pitkin seuraillen alhaalla valkoisena ja hammastahnan turkoosina kuohuvaa jäätiköiltä alkunsa saanutta koskea. Tuon tuosta pysähdyimme ihailemaan maisemia. Aurinko paistoi täydeltä terältä lähes pilvettömällä taivaalla. Tämä osa polusta oli huomattavasti ruuhkaisempi, kun perusleiristä palaavat matkaajat kulkivat samaa reittiä takaisin. Vaihdoimme muutaman sanan tuon tuosta, lähinnä kuulimme hehkutusta ja kannustuksia: It’s awesome! You’re almost there!

Oppaamme sanoi, että pilvet tulevat kello kaksi iltapäivällä. Pilvet tulivat tasan kello kaksi iltapäivällä. Kuin valtava lohikäärme ne matelivat laaksoa ylös nielaisten pikku hiljaa kaiken ahnaaseen kitaansa. Lähes rajaton näkyvyys kutistui muutamaan hassuun kymmeneen metriin. Pilvet sulkivat meidät toiseen todellisuuteen. Ympäröivä maailma lakkasi olemasta ja jäljelle jäivät vain kipeät lihaksemme, joita vastaan taisteli polttava halumme päästä maaliin.

Macchapucchre base camp oli päivän välietappi. Se on 3700m korkeudessa. Söimme malttamattoman lounaan ja jatkoimme raskasta taivaltamme usvan keskellä. Jalkamme muuttuivat minuutti minuutilta yhä haluttomammiksi tottelemaan aivojemme antamia käskyjä. Kävely oli kuin hiihtäjällä suolla ilman suksia. Jossain MBC:n ja ABC:n välisellä taipaleella oppaamme pyysi meitä pysähtymään. Pilviin alkoi repeytyä aukkoja, joista vuorenhuiput yksitellen kurkistelivat. Ensin tuli näkyviin Fish Tail, sitten Hiunchuli, Annapurna South ja viimein meille näyttäytyi myös majesteetillinen Annapurna I. Näyistä huumaantuneina ja ohuen ilman uuvuttamina kuljimme kuin etelänavan jäätikköjä ylittävät keisaripingviinit, jonossa huojuen, kohti niin lähellä, mutta silti niin kaukana näkyvää Annapurnan perusleiriä. Pian ohitimme kyltin, jossa luki: Namaste AMAZING ANNAPURNA BASE CAMP HEARTLY welcome to all external and internal trekkers. Olo oli kuin ulkoavaruudesta tulleella.

Kyltin jälkeen muutama sata metriä taittuivat hitaasti ja viimeiset kiviportaat olivat tehdä meistä lopun, mutta perillä tuska murtui ilon kyyneliin ja fiilis oli sanoinkuvaamaton. Huusimme, halasimme toisiamme, onnittelimme hyvin tehdystä työstä ja päästimme ilmoille kaikkien kuuden trekkipäivän paineet. Pian heittelimme toisiamme lumipalloilla (siellä oli pieniä laikkuja lunta), tanssimme ja lauloimme nepalilaista trekkauslaulua nimeltä Resham Firiri. Annapurna base camp oli valloitettu!

 

Matkakertomus jatkuu Ote-lehden seuraavassa numerossa.

Kirjoittaja on yleisen kirjallisuustieteen opiskelija Eero Hallikainen

eejohal@utu.fi