Sinne ja takaisin – matka Himalajalle

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2015, Blogijutut

Annapurna I (oik) perusleiristä nähtynä

Annapurna I (oik) perusleiristä nähtynä

Teksti ja kuvat: Eero Hallikainen

Osa 3, Paluumatkalla

Lue matkakertomuksen toinen osa täältä.

Päivä VII, ABC – Bamboo

Päänsärky iski valloituspäivän iltana. Se tuli valtameren rantaan vyöryvien aaltojen lailla. Välillä olo tuntui ihan hyvältä, välillä kivun tunsi jyskyttävän pääkopassa. Oppaamme sanoi, että lähes jokainen tulee tuntemaan lievää päänsärkyä, se on normaalia näissä korkeuksissa. If you feel strong pain in the back of your head or some dizziness or nausea, then let me know as soon as possible. Ilman näitä oppaamme antamia ohjeita, olisin varmaan ollut huolestuneempi tilastani. Painuimme hyvillä mielin nukkumaan tähtien loistaessa kirkkaina Himalajan huippujen yllä. Ne lupailivat pilvetöntä auringonnousua.

En kuitenkaan saanut unta. Pyöriskelin makuupussissani ja katselin sänkymme päädyssä olevasta ikkunasta taivaalla loistavia tähtiä. Ajatukseni poukkoilivat ajasta ja paikasta toiseen aina päänsäryn hetkeksi hellittäessä. Välillä vetäydyin kokonaan makuupussini pimeään ja lämpimään syleilyyn ja yritin olla ajattelematta mitään. Vaimoni nukkui makoisasti koko yön. Itse sain arviolta 3-4 tuntia unta. Korkea ilmanala vaikuttaa ihmisiin varsin yksilöllisesti. Toinen syy unettomuuteeni saattoi olla jännityksen purkautuminen. Vereni adrenaliinitaso taisi olla aika korkealla saapuessamme perusleiriin.

Aamun viimein koittaessa kuoriuduimme kuin hyönteiset koteloistamme ja puimme lämmintä päälle. Sisällä huoneessa oli pari astetta lämpöä, mutta ulkona oli pakkasta. Hämärän väistyessä vuorten yltä kävelimme pari sataa metriä läheiselle harjanteelle, jonne oli kokoontunut kymmeniä ihmisiä. Osa oli yöpynyt perusleirissä ja osa oli tullut aamuyöllä jostain alempaa ihailemaan koita. Henkeäsalpaavan kaunis näky tervehti meitä. Meitä ympäröivät mahtavat seitsemän – kahdeksantuhantiset vuorenhuiput, joiden idän puoleisia rinteitä nouseva aurinko alkoi pikku hiljaa maalata purppuralla. Olimme kuin jossain tarunhohtoisessa salaisessa laaksossa. Tämä on kuin Gondolin Tolkienin Silmarillionista, ajattelin. Eilisen sakeassa sumussa emme olleet voineet käsittää minkälaiseen paikkaan olimme saapuneet. Olimme nähneet vain vilauksia huipuista, mutta nyt taivas oli tyystin pilvetön ja näimme kaiken!

Päänsärky oli vielä tallella ja vaimoni kasvot olivat lievästi turvonneet. Aamupalan jälkeen lähdimme jo alas ja jo muutaman sadan metrin laskeutuminen tarjosi huomattavaa helpotusta korkeuden aikaansaamiin oireisiin. Saimme kulkea huolettomina auringonpaisteessa ja päivä sujui rattoisasti. Näimme matkallamme myös villejä apinoita (taisivat olla Harmaa Langur -apinoita). Juuri kun olin saamassa lähikuvan apinanpoikasesta, ilmaantui paikalle joukko amerikkalaisia turisteja, joiden fantastic! ja oh my god! huudot pelottivat arat kädelliset tiehensä. Teki mieleni muistuttaa, että emme olleet eläintarhassa, mutta hillitsin kieleni ja tyydyin hiljaa mielessäni sadatellen jatkamaan matkaa.

Vaikka päivä oli pitkä ja lähes jatkuva alastulo otti voimille ja kävi polvien päälle, saavuimme hyvissä voimissa Bamboohon. Päänsärky ja muut vaivat olivat tipotiessään, mutta saimme muistutuksen siitä, että trekki ei todellakaan ollut vielä ohi. Vielä olisi jäljellä kolme päivää kävelyä paikkaan, josta bussi ottaisi meidät kyytiin ja kuljettaisi takaisin Pokharaan. Se kolme päivää olisi, kuten kaikki tähän mennessä, kiipeämistä ja laskeutumista, ylös ja alas, nyt enimmäkseen kuitenkin alas. Särkylääkkeet ja kipugeelit oli kaivettava viimeistään tässä vaiheessa esille. Laskeutuminen saattoi polvet ja nilkat erityiselle koetukselle. Täytyi olla todella varovainen, ettei taittanut tai vääntänyt niveliään pahasti.

 

Boudhanath, Buddha Stupa

Boudhanath, Buddha Stupa

Päivät VIII – X, Bamboo – Jhinudanda – Pothana – Phedi

Matkamme jatkui Chhomrongin kautta kohti Jhinua ja sen kuuluisia kuumia lähteitä. Jhinun kuumat lähteet saavat lämpönsä maaperästä ja ne ovat yksi alueen erikoisuuksista. Lähteissä väsynyt matkaaja voi leputtaa kipeitä lihaksiaan ja pestä pois reissun aikana kertyneen parkkiintuneen lian. Täällä saimme vihdoin kuivatettua Chhomrong Expressin raakapyykkimme. Kylvettyämme ja yövyttyämme Jhinussa jatkoimme matkaa kohti Pothanaa. Reitti ja polku alkoi muuttua radikaalisti helppokulkuisemmaksi ja välillä kuljimme ihan oikealla hiekkatiellä. Kuljimme kukkuloiden rinteille levittäytyneiden maalaiskylien läpi ja tapasimme paljon paikallista väestöä.

Alueella asuu oppaamme mukaan kahden suuren heimon Gurung ja Magar jäseniä. Gurung, eli Gurkhat, ovat tunnettuja sodankäynnin taidoistaan. Iso-Britannia on vuosisatoja värvännyt näitä vuorten asukkeja palvelukseensa, erilliseen Gurkha-armeijaan. Gurkhat tunnetaan myös käyrästä veitsestä, jota miespuoliset kantavat mukanaan kaikkialle. Tapasimme iäkkään miehen, joka tervehti meitä naureskellen. Oppaamme kertoi miehen olevan gurkha ja esitteli hänen vaatetustaan ja tietenkin mukana ollutta veistä. Lisäksi oppaamme mainitsi, että mies on pikkasen hiprakassa, koska hän oli nauttinut aamulla kupillisen paikallista riisiviiniä, rakshia. Suomalaisen oli helppo tämä ymmärtää.

Pothanassa järjestimme juhlat kantajillemme. Söimme kaikki dal bhatia sorminemme, joimme rakshia, tanssimme ja lauloimme. Ilta oli vallan riemukas ja jäyhä suomalainenkin (vai oliko se rakshi minussa) innostui tanssimaan kaiken kansan nähden. Kantajat soittivat perinteisiä lyömäsoittimia ja Resham Firiri muiden laulujen muassa kajautettiin ilmoille. Mitään käsitystä minulla ei tietenkään ollut laulujen sanoista, mutta musiikki on universaali kieli, joka yhdistää kansoja kaikkialla maailmassa.

Lähdimme Pothanasta aikaisin aamulla. Muutaman tunnin kävelyn jälkeen saavuimme valtatielle, jossa bussi jo odotteli. Mieletön itsensävoittamisen ja onnellisuuden tunne valtasi joukkomme, kun pääsimme bussin penkeille istumaan. Yhdeksän yötä ja kymmenen marssia oli takanamme. Olimme käyneet yli neljässätuhannessa metrissä, nähneet käsittämättömän huikeita maisemia, tutustuneet toisiimme, saaneet uusia ystäviä, olimme itkeneet, nauraneet sekä vuodattaneet hikeä ja verta. Mielessäni kummitteli kuitenkin yksi ajatus: Päästäkää minut takaisin vuorille!

 

Muutama sana lopuksi

Pokharasta paluun jälkeen vietimme muutaman päivän Kathmandussa kunnes matkamme jatkui Sri Lankalle. Kesti kauan ennen kuin ymmärsin juuri mitään näkemästämme. En ensi alkuun muistanut mitään päivästä, jolloin nousimme Annapurnan perusleiriin. Tapahtumat alkoivat pikku hiljaa palailla mieleeni makoillessani palmujen katveessa Intian valtameren aaltojen kohina korvissani soiden. Sulkiessani silmäni näin vain mahtavat vuorenhuiput aamuauringon värjääminä. En usko, että unohdan niitä koskaan. Kaipaus, joka minuun on iskostunut, vie minut vielä monta kertaa niiden luo.

Sitä ennen voisin jotenkin yrittää vetää yhteen tätä kertomaani tarinaa. Oliko matka raskas? Oli, mutta Nepal yllätti minut lopulta aika pitkälle kehittyneenä maana, nimenomaan reissaamista ajatellen. Turismi on siellä niin suuri bisnes, että matematikkaa ja fysiikkaa opiskeleva toinen oppaamme sanoi haluavansa työskennellä matkailualalla. Puitteet olivat suurimmassa osassa paikoista yksinkertaiset, mutta siistit. Matkaajasta pidettiin kyllä hyvää huolta ja tapaamamme ihmiset olivat vilpittömästi avuliaita ja varsin onnellisen oloisia. Kolikon kääntöpuolella on valtava köyhyys ja kurjuus, jossa suuri osa maan asukkaita elää. Siksi moni matkaaja suosiikin vapaaehtoistyön tai muun avustustyön tekemistä juuri Nepalissa. Tiedä vaikka jonain päivänä suuntaan kulkuni juuri näissä aikeissa tuohon maahan, jonka rikkaasta kulttuurista ja kauniista maisemista olen saanut vasta pikkuriikkisen maistiaisen.

Nepal on vastakohtien maa aina etelän trooppisilta mailta pohjoisen karuille ylängöille. Hymyjen taakse on kätkettynä voimakkaan kastijärjestelmän vaatimat tiukat rajoitukset ja asenteet. On hengen rikkautta ja veren tahrimaa historiaa, mutta päällimmäisenä mielestäni on toivo aina paremmasta huomisesta ja siitä, että rauha säilyy.

***

Kirjoittaja on yleisen kirjallisuustieteen opiskelija Eero Hallikainen

eejohal@utu.fi