Seisake

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2015, Proosa

Kuva: Matthew Cox/Flickr

Kuva: Matthew Cox/Flickr

 Teksti: Maria Louna-Korteniemi

”Asema”, olin sanonut Ristolle puhelimessa. Seisake ennemmin, reliikki menneiltä vuosikymmeniltä, jolloin Valtion Rautateillä oli rahaa pysähdellä radanvarren tuppukylissä. Tässä ei näy edes kylää, se on kauempana. Minä asun vielä kauempana. Mutta asema kuulosti vähemmän arveluttavalta kuin seisake.

Laituri – hädin tuskin laituriksi kutsuttava – on rapistuva ja lyhyt. Katoskin puuttuu. Olen ainoa odottaja, punainen Fiat Punto nököttää yksin kahden auton parkkipaikalla pajukon takana. Laituria valaisee yksi lamppu, parkkipaikkaa toinen. Vielä varttitunti aikaa. Olen hyvissä ajoin. Aina.

Kuuset näkyvät tummanharmaina taivasta vasten. Jossain niiden alla kulkee pieniä pimeässä kiiluvia silmiä, myyriä, päästäisiä, ja puiden oksilla kiiluu isompia silmiä, pöllöjä.  Minulle yö on hyvä, minua ei pimeässä katso kukaan.

Sitten huomaan hajun. Vienon suolaisen tuoksun. Liikahdan, haju voimistuu. Se en voi olla minä, kävin suihkussa ennen lähtöä. Kävin kaksi kertaa suihkussa. Mutta nyt täällä haisee. Hiuspohja alkaa kihelmöidä. Alan astella edestakaisin. Se menee ohi, kohta tulee tuulenvire, joka vie sen pois.

Se ei mene pois.

Kynnenaluset alkavat kutista. Jäikö sinne multaa? Minä pesin ne hyvin, hankasin kynsiharjalla, kun tulin sisään kasvimaalta. Mutta nyt ne ovat likaiset. Ne olivat likaiset koko ajan. Teelusikallisessa multaa voi olla miljardi bakteeria.

Kaivan käsidesin laukusta, mutta nyt on jo myöhäistä, se ei enää auta. Tiedän, mihin tämä päättyy. Minun pitäisi odottaa Ristoa, Risto on tulossa käymään, siitä on niin pitkä aika kun olemme nähneet, on ollut niin ikävä. Mutta Risto ei saa nähdä minua näin likaisena, Risto ei saa huomata miten haisen, Risto ei saa ikinä tietää, että olen tällainen.

Junan valot alkavat vilkkua metsän takaa.

Käännyn ja alan harppoa kohti autoa, tärisevät kädet hapuilevat avaimia, istun ratin taakse, yritän saada avaimen lukkoon, auto käynnistyy, yö jää ulos, juna pysähtyy.

Kaasuttaessani pois näen puiden välistä vilaukselta tumman hahmon hyppäävän junasta yksinäisen lampun valokeilaan.