Seikkailu kiehtoo

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2016, Haastattelut

Janne Mäkitalo

Janne Mäkitalo

Teksti: Julietta S. Blumenthal

Valitaan lukijakunta, joka ei välitä kirjoista eikä lue mitään. Otetaan kirjoittajaa kiinnostava aihe ja valitaan miljööksi lapsuudenmaisemat. Hetken päästä kirjasta otetaan jo kolmatta painosta ja kirjastossa on pitkä varausjono. Kustantaja pyytelee jatko-osaa.

Janne Mäkitalo, 41, kirjoitti poikien seikkailukirjan, jolla kustantajan mukaan on tarkoitus ”houkutella lukuhaluttomia poikia kirjan ääreen”. Kotimaisia, tuoreita poikien seikkailukirjoja etenkin yläasteikäisille on markkinoilla vähän.

Ei Pääkallokiitäjät-kirjan tyylilaji ollut kuitenkaan pelkkää yläkoulun opettajan laskelmointia. Mäkitalosta itsestään pilkahtelee sen verran seikkailijaa, ettei tarvitse tivata, miksi hän valiksi lajikseen juuri poikien seikkailukirjan.

– Seikkailu kiehtoo itseä eniten. Oli jo kauan ollut vahva tunne, että teen kirjan, ja halusin sijoittaa tarinan lapsuudenmaisemiini Euraan ja Säkylän Pyhäjärvelle.

Miksi nuorten pitäisi edes lukea, kun iso osa aikuisistakaan ei lue juuri koskaan yhtäkään romaania?

Mäkitalo perustelee lukemisen tarpeellisuutta kansankynttilöiden heimon järkisyin.

– Pojat eivät lue tarpeeksi, ja kun ei lue, kieli ei kehity. On mitattu, että peruskoulun päättävillä lukevilla nuorilla on sanavarastossa jopa 55 000 sanaa enemmän.

Entä tytöt?

– Yllättävän hyvin tytötkin ovat ottaneet kirjan vastaan. Se oli asia, jota vähän pelkäsin, kun kirjassa pojat ovat enimmäkseen äänessä.

Janne

Karkumatkalla syysmyrskyssä

TIMI, TAAKSE ISTUMAAN! Ope komentaa ja osoittaa mua sormella, ihan kuin se haluaisi liiskata mut maan rakoon.”

Mäkitalon päähenkilönä on poika, jota koulu ei kiinnosta. Eivät varsinkaan lukuaineet. On pakko kysyä, miten Mäkitalo itse pystyy samaistumaan päähenkilöönsä.

– Siihen olen saanut materiaalia oppilaistani.

Päähenkilöä enemmän Mäkitalo muistuttaa päähenkilön parasta kaveria Teroa. Ei siis klassista hikaria, vaan sellaista, jolle koulu on… helppoa. Ammatiltaan Mäkitalo on opettaja, joskin on sen lisäksi tehnyt oppimateriaaleja ja tiedotusprojekteja. Aiemmin hän on opettanut alaluokkia, nykyään yläluokkia. Hän vieläpä sanoo viihtyvänsä parhaiten sen ikäluokan opettajana.

Mitä Pääkallokiitäjissä sitten tapahtuu, eli mikä on ’vanhan hyvän ajan seikkailukirjan’ resepti? Seikkailu karkumatkalla syysmyrskyssähän se. Hengenlähtökin on muutamaan otteeseen lähellä.

Eurassa, Länsi-Suomessa asuvilla kasiluokkalaisilla Timillä ja Terolla on tylsää koulussa. Historian tunnilla tehty tutustumisretki muinaiseen Euran Käräjämäkeen sytyttää heidän seikkailunhalunsa. Poikien pelottelureissu pilkkopimeällä Käräjämäellä menee kuitenkin överiksi, ja kotiaresti uhkaa pilata syyskesäisen viikonlopun. Ellei sitten…

Teron ideoima karkumatka Säkylän Pyhäjärvelle muuttuu leppoisasta kalastusreissusta pelottavaksi kamppailuksi myrskyävää järvenselkää ja pahantahtoisia rosvoja vastaan. Uutiset seutua piinaavasta ryöstöaallosta ovat vain pintaraapaisu paljastuvasta totuudesta, jonka selville saaminen on koitua pojille kohtalokkaaksi.”

Koko ajan kirjassa tapahtuu. Sivuhenkilöt on myös hauskasti rakennettu ’rageavasta’ kapiaisisästä linnassa istuneeseen huijariarkeologiin. ”Mä oon kuulkaas kokenut arkkeoloki. Tiärätteks te, mikä se semmone on?”

 

Kirjoita siitä, mistä itse tykkäät”

Teos on suunnattu erityisesti 11–14-vuotiaille pojille.

– Tämän määritteli kustantaja. Voisi olla vähän vanhemmillekin, mutta kielenkäytön takia ei kovin paljon nuoremmille.
Koelukija (10 v.) saa tehtäväkseen lukea kaksi ensimmäistä lukua. Parissa illassa menee koko kirja. Vertailemme Pääkallokiitäjiä vanhoihin Viisikkoihin (joita on suostunut lukemaan vasta, kun on huolella varmistettu, ettei kyseessä ole tyttökirja).

Pääkallokiitäjät oli kivampi ja kiinnostavampi. Tykkään siitä, että kirja on nykyajassa ja tapahtuu seudulla, jossa olen käynyt. Ja siitä saa tietää kasiluokkalaisena olosta.

Siitä koelukija on pettynyt, että jatko-osa tulee vasta vuoden päästä. Miksei aiemmin?

Koelukijan yöpöydälle ilmestyy Apinoiden Tarzan, josta ensipainos on otettu vuonna 1912. Vuosi on kirjan tekemisessä monella tapaa lyhyt aika, poika.

Kirjoittamisen halu kyti Mäkitalon mielessä pitkään. Hän selvisi Turun yliopiston tiukasta seulasta suorittamaan luovan kirjoittamisen opintoja. Pääkallokiitäjien tarina kehittyi mielessä vuosia.

Teki mieli luovuttaa, kun käsikirjoituksen ensimmäinen versio tuli takaisin kustantajilta. Luovuttamisen sijaan Mäkitalo tarttui työhön uudestaan; paranteli ja pidensi. Seuraavalla kierroksella tekstistä kiinnostui jo kaksi kustantajaa, ja pienen Myllylahden into ratkaisi valinnan.

Pääkallokiitäjien kakkososa on siis työn alla, ja se ilmestynee ensi syksynä. Juonesta on tällä hetkellä parikin vaihtoehtoa auki, ja kirjoittamisaikaa kevääseen asti.

Kirjoittamisen ajankäytössä Mäkitalo on pikemminkin joustava kuin kalenterin mukaan kirjoittava. Opettajan työstä hän on saanut kirjoitusvapaata yhden päivän viikossa. Lisäksi on perhe: vaimo lakialalla, ja 7- ja 11-vuotiaat lapset. Maskun kodin lisäksi on mökki Eurassa ja palloiluharrastuksia. On kirjoitettava tilaisuuden koittaessa.

– Haaveilen ammattikirjailijan työstä. Olisi ajatuksia moneenkin eri kirjalajiin.

Muitakin kirjoittajia Mäkitalo kannustaa kirjoittamaan siitä, mistä eniten haluaa.

– Juuri siitä lajista, mistä itse tykkää. Tämä tuo iloa ja onnistumisia.