Sateen sattuessa sateessa

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2016, Essee

Kuva: Andy McLemore/Flickr

Kuva: Andy McLemore/Flickr

Teksti: Laura Setälä

Seisomme laiturilla edessämme tyyni järvi, sinä ja minä. Sade valuu hiljaa pilvistä alas, muodostaa renkaita järven pinnalle. Sinä valitat säästä, koko viikon on satanut, ja taas sataa. Luulit jo, että olisi tullut pouta. Toivot auringonpaistetta, sateettomuutta, intiaanikesää ja viimeisiä uintikelejä. Siinä laiturilla seistessämme sade vääjäämättä yltyy, se ropisee yhä kiivaampaa tahtia alas päällemme. Kuuntelen kiroustasi sateen loppumattomuudesta. Olkoon sade, sanot, ja lähdet sisälle. Olkoon Suomi ja syksy ja sade, miksei ole aurinkoa, edes kerran, edes silloin kun on hetki aikaa hengähtää.

Mitä me auringolla? Aurinko on kaunis, mutta sen ystävyys on petollista. Se puree ja polttaa, houkuttelee valvomaan kanssaan pitkiä kesäöitä ja pettää meidät taas talven tullen, kun ei jaksakaan enää tulla pohjoiseen käymään. Vielä liian myöhään syksyllä aurinko viettelee pukeutumaan liian vähiin vaatteisiin, ja niinpä minä palelen bussipysäkillä samalla, kun aurinko nauraa minulle korkeuksistaan. Silloin minulla kuitenkin on jotain päälläni, kesällä auringon irstaalta katseelta taas tuntuu olevan mahdotonta piiloutua. Suvena aurinko pakottaa lähes alastomuuteen kuumuudellaan, muka hellii säteillään suomalaista ihoa. Harhaluuloa, sanon minä. Oma tähtemme lupaa muttei anna, ja niin huomaamme jäävämme suhteessa yksin. Sade ei lupaa, mutta antaa sitäkin enemmän. Se silittää pehmeästi, täyttää hiljaisuuden ropinallaan ja muodostaa lätäköitä. Muodostaa, jotta voin tanssia niissä onnellisena tai hypätä niihin kiukuspäissäni tasajalkaa niin, että vesi valuu korkeista saappaanvarsista sisään ja kastelee sukat ja huuhtoo harmin pois.

Aurinko on kuolema. Se paahtaa maan kovaksi, niin etteivät kasvit kasva, vaan kuivuvat ja kuolevat. Se houkuttelee ulos puuhaamaan ja touhuamaan ja laittamaan puutarhaa joka aiheuttaa aina vain lisää puuhaa ja touhua. Ikään kuin se ei riittäisi, Aurinko lopulta uuvuttaa tekijän niin, ettei voi muuta kuin maata varjossa nestehukkaa kärsien ja toivoa, että olo lopulta helpottaisi.

Vaikka on aurinko toki kauniskin, en minä sitä sano. Ilman aurinkoa ei olisi elämää, sen tietää jokainen vähänkin opiskellut. Siitä huolimatta ei aurinkoa tarvitsisi ylistää niin perin juurin innokkaasti, ainakaan sateen kustannuksella. Sadetta kun pitää ymmärtää vähän toisella tavalla. Meidän pitäisi oppia ymmärtämään sadetta samalla tavalla kuin aurinko ymmärtää sitä, ja nauttia sen hyväilystä samalla tavalla kuin aurinko, joka niinä harvoina kertoina, kun pääsee nauttimaan sateen suutelusta, maalaa taivaan kaikilla väreillään, vain sadetta ylistääkseen.

Valui sade hiljaa alas pilvistä maailmaa ihaillen tai syöksyi se taivaalta kaikella voimallaan, juuri sade antaa ihmiselle tilaa hengähtää. Se houkuttelee sytyttämään kynttilöitä ja pysähtymään kuuntelemaan. Sade ei vaadi puuhaamaan, ulkoilemaan ja touhuamaan. Se pyytää olemaan, pysähtymään ja rauhoittumaan, nauttimaan kirjasta ja kaakaosta viltin alle käpertyneenä ja ylipäätään hengittämisestä.

Sade ei kuitenkaan pakota tekemättömyyteen. Päinvastoin, päivisin se kannustaa pysymään sisällä ja keskittymään opiskeluun tai työntekoon tai mihin nyt kunkin pitää keskittyä. Ja jos keskittymisen lomassa pujahtaa hetkeksi ulos sateeseen, huomaa, kuinka helposti hengitys kulkee, kuinka hyvältä sade tuoksuukaan ja kuinka virkistyneet ajatukset ovat, kun palaa takaisin sisälle. Sitä paitsi, mikä on parempaa, kuin saada jotain aikaan sadepäivänä. Tulee ahkera olo. Voi mennä julistamaan koko kansalle, kuinka on siivonnut koko talon tai askarrellut kaikki joulukortit, vaikka ollaan vasta lokakuussa — on askarrellut koska voi, koska sataa, koska sade lukitsee sisään, ja on pakko keksiä jotain aherrettavaa, kun on jo viikon levännyt.

Ja sekin on huijausta — ei sade lukitse sisälle. Sillä ei ole sen paremmin avainta kuin lukkoakaan, vaan avain on meillä. Jokainen saa itse valita, kääntääkö sitä ovessaan vai ei, saa itse valita, lähteekö lenkille sateesta huolimatta. Ja kun lähtee, en lähde sen takia, että tahtoisi todistaa olevansa ahkera ja reipas, ainakaan pelkästään. Sen sijaan lähtee siksi, että nauttii sateesta. Sateessa juostessa ei tule kuuma samalla tavalla kuin auringon alla.

Sade on ystäväni, en luopuisi siitä. En tahdo luopua elämästä, enkä ole valmis hylkäämään sitä seuratakseni sinua sisälle. Siksi jään laiturille, annan sateen valua niskaani samalla kun riisuudun. Sade hyväksyy minut, siltä puuttuu auringon irstas katse, joka vaatii joka kevät kansaa muokkaamaan itsensä johonkin maagiseen rantakuntoon. Sateessakin voi ihan hyvin uida, ajattelen. Auringossa sen sijaan ei, sillä plasma polttaa uimarin ennen kuin ehtii sukeltamaan kokonaan.