Saattomatkalla

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2015, Proosa

Kuva: Leo Hidalgo/Flickr

Kuva: Leo Hidalgo/Flickr

Teksti: Nora Palonen

Tämä novelli vie mukaan Tapion bussimatkalle, jolla hän havaitsee ihmisiä tulossa ja menossa. Tämä on trilogian ensimmäinen osa.

 

Tapio kaivaa kaiken nähneestä lompakostaan bussikortin juuri, kun bussi saapuu pysäkille. Hänen hidas kädenheilautuksensa näkyy kevyessä illan hämärässä ja hänen harmaat hiuksensa hohtavat päättyvän päivän koleudessa. Bussi on lähes tyhjä. Tapio kävelee melkein sen perälle asti, hänellä ei ole kiire. Sieltä on hyvä tarkkailla muita matkustajia. Vanhan miehen tärisevin käsin hän työntää bussikortin takaisin lompakkoonsa ja sulloo sen kuluneeseen reppuunsa. Ruisleipäpussi ja Oivariini-rasia vievät vain vähän tilaa repun pinta-alasta, yhden kaljan hän käy vielä ostamassa lähikioskista kotikulmilla. Enää ei ole vaimoa sättimässä huonoista elintavoista. Vaikka välillä sitäkin kaipaa.

Tapio sulkee hetkeksi silmänsä, mutta avaa ne pian uudelleen. Hän tuli bussin takaosaan nähdäkseen muut matkustajat. Pian on yö ja aikaa nukkua. Tapion katse alkaa kiertää bussin takaosasta etuosaan ja takaisin, kunnes se pysähtyy nuoreen naiseen, joka istuu vanhan rouvan vieressä. He istuvat oudon lähellä toisiaan, vaikka tulivat eri pysäkeiltä. Ei Suomessa niin lähelle ole sallittua mennä, pitää jättää vierasrako.

Tapion katse harhailee nuoren naisen niskassa. Nainen tuijottaa tiukasti eteensä. Välillä hän vilkuilee alas ja aivan kuin kyynel tipahtaisi hänen nahkahanskoilleen.Nainen kaivaa käsilaukkuaan kuin etsien tekemistä ajatuksilleen, jotka uhkaavat viedä hänen arvokkuutensa. Aivan kuin olisi arvokasta pidättää itkua lempeän rouvan vieressä, joka äidillisesti lohduttaisi. Hän ei löydä laukustaan haluamaansa, vaan jatkaa eteenpäin tuijottamistaan.

Ja sitten taas. Kyynel tipahtaa. Nainen on matkalla sairaalasta kotiin. Hänen 69-vuotias äitinsä kuoli iltapäivällä pitkän saattohoidon jälkeen. Äiti itse oli odottanut aamua, jolloin heräisi viimeisen kerran, mutta tyttärelle se oli samalla kuin oman elämänsä loppu. Olihan äiti sairas ja nyt hänen ei tarvitse enää koskaan kärsiä. Joskus vielä tämä päivä on yksi muiden joukossa, mutta nyt se on iltaan edennyt vuorokausi, jossa ikävälle ei löydy sanoja, eikä oikein edes tunnetta.

Tapio näkee naisen kyyneleiden pyyhkäisyt. Miksi niin kaunis nainen on niin onneton? Mikä saa ihmisen murheelliseksi keskellä pakkaspäivää? Tapion vaimo kuoli tammikuisessa hyytävyydessä auringon paistaessa kaksi vuotta sitten. Sitä miettiessä hän tunnustaa, ettei auringonpaiste hälvennä sydämen surua. Valo tulee ihmisen sisältä.

Naisen vieressä istuva vanha rouva muistuttaa naisen äitiä. Mitä, jos hän olisi? Äiti ja tytär lähdössä yhdessä matkalle. Mihin he nyt olisivat menossa? Taidemuseoon katsomaan jotakin kaunista näyttelyä ja sen jälkeen viinilasillisille nauramaan poskensa punaisiksi jossakin kotoisassa kuppilassa? Tai sitten katsomaan Soita minulle Billy! –musikaalia ja itkemään silmänsä päästä maailman epäreiluudelle. Ei olisi väliä mihin he olisivat menossa, kunhan he olisivat yhdessä.

Nainen kaivaa laukustaan pienen muistivihon ja alkaa kirjoittaa siihen tärisevin käsin. Hänen äitinsä sanoi, että kirkossa pitää soittaa Queenin Who wants to live forever. Missäköhän äiti senkin biisin oli kuullut. Kukaan ei tahdo elää ikuisesti. Ei ilman äitiä.

Ja vaikka nainen nyt istuu siinä bussin pehmeällä penkillä äitinsä juuri menettäneenä, niin eihän se tarkoita, että hän on yksin. Tai oikeastaan edes ilman äitiä. Hänen äitinsä vain ei enää ole kosketusetäisyydellä. Naisen kädet alkavat täristä yhä voimakkaammin, joten hänen on laitettava vihko takaisin laukkuunsa ja kuivattava nyt jo vuolaana valuvia kyyneleitään. Silloin hänen vieressään istuva rouva tarttuu hänen käteensä. Nainen ei pysty sanomaan mitään, ei lopettamaan itkuaan. Mutta hänestä tuntuu, ettei hänen tarvitsekaan. Rouva on nähnyt elämässään niin paljon kaikenlaista, ettei häntä järkytä vieressä istuvan itkut. Ihmisen pitää saada itkeä, niin rouva on aina ajatellut.

Kouristava tunne naisen sisällä ja vanhan rouvan käsi hänen kädessään kestävät kolmen bussipysäkin verran. Vasta sitten hän katsoo rouvaa silmiin ja sanoo äänettömän kiitoksen. Rouva nyökkää silmissään vuosien saatossa rakentunut myötätunto. Hän ei kaipaa selityksiä, mutta nainen tuntee tuskan padon avautuvan, kun pahin kyyneltulva on sen rikkonut ja vapisevin äänin aloittaa:

”Mun äiti nukkui tänään pois.”

Rouvan silmäkulmissa kimaltaa kyynel, mutta hänen ulospäin heijastuva rauha kumpuaa hänen sisältään. Hän nyökyttelee myötätuntoisena.

”Saitko aikaa hyvästellä?”

”Joo, viimeiset viisi kuukautta ovat olleet hyvästelemistä. Ei sitä silti usko, kun se tapahtuu.”

”Ei sellaiseen ikinä pysty varautumaan, kun kyse on rakkaasta. Kuolema ottaa kysymättä.”

Nainen hätkähtää kuoleman kuulleessaan, mutta se on tosiasia, joka hänen on hyväksyttävä. Hänen äitinsä on kuollut. Vain 69-vuotiaana. Nainen ehtii vajota ajatuksiinsa, kunnes rouva jatkaa:

”Onko sinulla perhe, jonka luokse nyt menet?”

”Mulla on pieni poika, joka odottaa isänsä kanssa kotona.”

”No niin, se on hyvä juttu. Pidä heidät lähelläsi. Lapsista saa paljon lohtua.”

”Niin saa.”

”Minullakin on poika. Mutta hän ei enää ole niin pieni. Muistan, kun oma äitini kuoli, niin sitä tahtoi olla entistä parempi äiti lapselleen. Jollain tavalla on sen jälkeen aina pelännyt sitä hetkeä, kun itse kuolee, että millaiseen hirvittävään ikävään lapsensa jättää. Mutta onneksi se menee ohi, siitä selviää. Sinäkin selviät.”

Tapio kuulee sanat ”sinäkin selviät”. Mistä naisen on selvittävä? Jokaisen meistä eteen tulee aina haasteita, joista on päästävä yli. Tai sitten ne on kierrettävä tai alitettava. Tapio on aina suhtautunut elämään kuin peliin, jossa voittaja on se, joka haastaa itseään mahdollisimman vähän. Elämä itse asettaa haasteensa, turha stressata niistä enempää. Kun illalla nukahtaa ja aamulla herää, ovat asiat aika hyvin.

Nainen siirtää katseensa rouvan ystävällisistä silmistä kenkiinsä, jotta kyynelpadot eivät aukea uudelleen. Nyt hänestä tuntuu mahdottomalta ajatukselta selvitä pois siitä tuskasta, joka myllertää hänen sisällään ja silpoo sisuskaluja kuin puimuri syysviljoja. Äidistä heräävien muistojen ajatteleminen on kuin bensiinin kanssa läträämistä kynttilöiden valossa: mieltä lämmittävää, mutta tunteet räjäyttävää. Silti hän näkee mielessään äidin odottamassa häntä valkoisessa huoneessaan. Katse täynnä surua ja kipua yrittämässä muuttua iloksi tyttärensä näkemisestä. Jokainen käynti äidin luona tuntui mahdolliselta hyvästiltä. Kaiken surun keskellä on helpottavaa, että nyt edessä on viimeiset, lopulliset jäähyväiset. Rouvan ääni naisen viereltä havahduttaa hänet takaisin käsillä olevaan hetkeen:

”Katso, juuri noin sinäkin taas jonain päivänä naurat kuin nuo leikkivät lapset tuolla, vilpittömästi. Ilo palaa vielä takaisin.”

”Kiitos.”

”Anteeksi, että puhun nyt ilosta, mutta olet varmasti kaunis, kun hymyilet. Ja aina meidän poismenneet rakkaamme haluaisivat meidän hymyilevän. Kai sinä sen uskot?”

Hymy pyrkii väkisinkin naisen kasvoille rouvan yrittäessä niin selvästi häntä lohduttaa.

”En mä voi olla sitä uskomatta, kun te sen sanotte.”

Rouva hymyilee lämpimästi ja hänen katseestaan paistaa syvä usko siihen, että nainen tulee selviämään. Kun ihminen on heikoimmillaan, hänestä aistii vahvuuden, joka on piilossa kaiken tuskan alla. Rouva näkee kaikissa äitinsä menettäneissä naisissa oman kuvansa, sillä jossain vaiheessa kaikki jäävät äidittömiksi. Tytärten on se yhdessä kestettävä. Onneksi äitiään ei voi menettää sodalle eikä rauhalle, vain kohtalo tunkee väliin ja rikkoo syvän liiton.

Tapio alkaa liikuttua kahden tuntemattoman naisen välisestä läheisyydestä. Enää se ei näytä niin oudolta. Ehkä hän on liikaa vieraantunut ihmisistä, kun jäi yksin elämään. Tapio ei kuullut kaikkea naisten välisestä keskustelusta, mutta jotain elämää syvempää siinä jaettiin. Hän pohtii, kuinka odottamattomia kohtaamisia päiviin mahtuu. Joitakin ihmisiä tapaa ensimmäistä kertaa, joitakin viimeisiä. Kaikella on merkityksensä.

Rouva naisen vieressä alkaa tehdä lähtöä, hänen pysäkkinsä on seuraavan pysäkin jälkeen.

”Otan osaa äitisi poismenon vuoksi.”

”Kiitos.”

”Pidähän huoli itsestäsi ja pojastasi.”

”Kyllä pidän.”

”Toivottavasti kohtaamme vielä jossain.”

”Itse asiassa voisin jäädä myös seuraavalla pysäkillä, sillä asun ihan tässä lähellä. Voitaisiin vielä hetki kulkea samaa matkaa.”

”Se olisi mukavaa.”

Tapio katsoo bussin ikkunasta, kuinka naiset katoavat katuvalojen lämpimään hehkuun. Hänkin on pian kotona. Tänä iltana bussi on ollut tyhjempi kuin muina arki-iltoina. Ehkä ihmiset ovat jääneet koteihinsa pakkasta pakoon. Kohta hänkin köllähtää sohvalleen ja korkkaa oluttölkin auki. Mitä lie vaimokin sanoisi. Kaiketi hänellä olisi ehdottaa miehelleen muuta tekemistä kuin sohvalla makoilemista.