Ruusuihminen

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2015, Proosa

Kuva: Geraint Rowland/Flickr

Kuva: Geraint Rowland/Flickr

Teksti: Olli Lönnberg

 

Numerot näyttötaululla olivat muuttuneet taas. Hänen junansa oli nyt kahdeksan minuuttia myöhässä. Kaksi minuuttia lisää aikaa ajatella. Luultavasti juna myöhästyisi vielä tuostakin. Siirsin painoani jalalta toiselle. Olin koittanut istuakin, mutta ei siitä mitään tullut.

Ruusukimppu kädessäni tuntui hankalalta. Sitä ei voinut pitää mitenkään järkevästi, vain hölmösti rinnan edessä, niin kuin elokuvissa ruusuja antavat ihmiset kimppujaan kantoivat.

Katselin käsiäni, jotka ruusuja pitelivät. Ne näyttivät oudoilta. Yleensä kynteni olivat pitkät, toisinaan hieman lohkeilleetkin. Tänä aamuna olin leikannut ne lyhyiksi. Siisteiksi ja lyhyiksi. Olin jynssännyt käsiäni puhtaiksi uudestaan ja uudestaan.

Haistoin vasenta kättä varovasti. Se haisi mitäänsanomattoman puhtaalta. Ei illalta, eikä varsinkaan yöltä. Pelkästään aamulta ja puhtaalta. Siltä, miltä sormien kuului haista silloin kun on kunnollinen eikä ole mitään salattavaa.

Numerot muuttuivat taas. Juna oli nyt kaksitoista minuuttia myöhässä. Voisin laittaa hänelle viestin, mutta silloin hän tietäisi, että olin asemalla vastassa. Eikä hänkään ollut laittanut minulle viestiä. Minulla oli neljä minuuttia aikaa ajatella. Suljin silmäni.

Olin seissyt suihkussa tunnin. Olin pessyt itseni kolmesti. Olisin ajellut itseni, koko kehoni, mutta sen hän olisi huomannut. Suihkusta tullessa olin huomannut, kuinka kylmä syksyinen ilma saattoi olla – ikkunat olivat auki asunnon molemmissa päissä. Olin tuulettanut koko aamun.

Vilkaisin näyttötauluun. Kahdeksantoista minuuttia.

Olin vaihtanut lakanat, laittanut edelliset pesuun saman tien. Heti aamusta kukaan ei onneksi käyttänyt pyykkitupaa. Olin tiskannut astiat, kaikki astiat. Lautaset, veitset, haarukat. Kaikkia kaksin kappalein. Ja tietysti punaviinilasit, joista toisessa huulipunan jäljet olivat huutaneet kuin palosireeni.

Olin ostanut ruusut matkalla tänne. Hetken mielijohteesta, tietysti. Nyt kadutti. Ei minulla oikeastaan olisi ollut varaa niihin. Enkä minä ollut varsinaisesti niitä ihmisiä, jotka antoivat ruusuja. Hän ilahtuisi varmasti, mutta rupeaisiko hän sitten ihmettelemään? Epäilemään? Voisin vielä luopua ruusuista. Jättää ne jonkun onnekkaan löydettäväksi. Silloin olisin vain hukannut kaksikymppisen. Sellaista sattui.

Laskin ruusut varovasti penkille. Vilkaisin ympärilleni. Kukaan ei katsonut minuun päin, he tuijottelivat kiukkuisina näyttötaululle, hörppivät take away -kahvejaan, asettelivat matkalaukkujaan. Ruusut näyttivät lohduttomilta maatessaan siinä penkillä. Aivan kuin ne kerjäisivät, että joku poimisi ne mukaansa. Mutta minä en ole niitä ihmisiä, jotka antavat ruusuja.

Enkä minä ollut myöskään niitä ihmisiä, jotka tulivat asemalle vastaan. Olin tehnyt sen muutaman kerran, silloin kun vasta aloittelimme seurustelua. Toisinaan minä kävelin hänen kanssaan asemalle, kun hän lähti. Mutta en minä ollut niitä ihmisiä, jotka tulevat vastaan. En sen enempää kuin olin ruusuihmisiä.

Näyttötaulu ilmoitti, että juna oli kaksikymmentäyksi minuuttia myöhässä. Ehtisin kotiin ennen häntä. Ruusut jäivät penkille makaamaan. Ehkä hän huomaisi ne ja poimisi mukaansa. Ehkä hän tulisi luokseni, ilahtuneena oudosta sattumasta ja siitä, että olin siivonnut häntä varten. Ehkä hän olisi iloinen siitä, että koti haisi siltä, ettei siellä ollut käynyt kukaan. Että siellä oli vain minä ja hän. Ja ruusut.