Ruuhkaa

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2015, Lyriikka

 

Kuva: Nelson Minar/Flickr

Kuva: Nelson Minar/Flickr

 

Tässä proosarunosikermässä lähestytään liikenneruuhkaa virkkeen rajoja venytellen ‒ kukin kirjoittaja omasta näkökulmastaan.

 

1. Vihreitä valoja varten kiristetty tahti katkeaa pettymykseen ja häpeään.

2. Olen jäänyt keskelle kahden suojatien, yksin ahtaalle niemelle, parempi olisi olla muiden kanssa takanani, eikä kuin ainoa nuhteluun valittu, kuin kauniin päivän kuumeinen lapsi kerrostalon ikkunassa, kuin viimeinen vieras etuovella jota ovikello ei ota, mutta tähän vihreä minut jätti, ja horisontin pimentää painava linja-auto, jota loskasta likaiset autot seuraavat nopeasti ja tiiviisti kuin minua ei olisi, kasvoton ruuhka puristaa minut väliinsä ja niin helposti se voisi hipaista, ottaa mukaansa, mutta luotan ohjuksiin, vielä pienen hetken, äkkiä nyt.

3. Auto suhahti ohi, toinenkin ja kolmas, loputon humiseva virta kuran tahrimaa peltiä hillityissä väreissä, tumman sinistä, harmaata, mustaa ja ennen kaikkea punaisen sävyjä kuin jonkin valtavan eläimen suonissa virtaava veri, kohisi, kiihdytti, murahteli, ja ääni kimpoili kadun puolelta toiselle, moninkertaistui pakokaasujen harmaannuttamien rakennusten puristuksessa, ja jäljelle jäi vain tympeä haju, joka kieppui hetken paikallaan ennen kuin sukelsi syvälle keuhkoihin, missä se kutitti niin että oli pakko yskähtää.

4. Autoparvi mylvi vuoroin kiihtyen, vuoroin laantuen liikennevalojen hitaan hengityksen tahtiin, nytkähdellen täynnä odotusta ja epäröintiä kaasun makuisessa iltapäivässä, hiekoituspölystä saonnutta ilmaa mukanaan vetäen, jokainen ajokki sisällään kantaen ihmismuotoista sydäntään läpi satojen perävalojen yhteenpunoman verkon silmäpakojen, täyttyneenä toivolla että vihreän suuri palje taas pian puhaltaisi kaikki kohden omaansa ja sitä mikä on varmaa.

5. Ruuhka oli musiikkia, ylinousevia sointuja, tasaisesti voimistuvia ja vaimenevia sävelkulkuja, jotka vuorotellen taukosivat ja kiihdyttivät taas matkaan, kuin fuugassa, ja koko ajan jokin virtasi eteenpäin: uuden melodian noustessa kuuluviin muut antoivat sille tilaa, kaistoille muodostui asteikkoja, jotka jatkuvasti olivat törmätä toisiinsa, niin, se oli suurta kakofoniaa – suojatiellä liukasteltiin sekunteja ja terssejä, henkilöautot soittivat kvinttejä, linja-autot oktaaveja ja kun yksikin hälytysajoneuvo kaahasi niiden sekaan läpitunkevine kvartteineen, autojonot kasvoivat leveyttä kuin vapaalla kädellä hutiloitu nuottiviivasto tai pitkä crescendo.

6. Autot vyöryivät ja vyöryivät tuhansissa väreissään loistavana valtoimena virtana, otsonikerrokseen kaikuvana moottorisoittokunnan myrkkysinfoniana, asfalttisia väyliä vaihdellen rinta rinnan laukaten ne tottelivat vihreän vimmaista marssikäskyä, ja keltaisen häivähdyksen muistuttaessa vääjäämättömästä lopusta hurmionsa huipulla kuolevaisuutensa kieltäneet kiihdyttivät ratsunsa karkuun pysähtyneisyyden punaista hohkaa, jonka vangeiksi jääneet vaikenivat odottamaan ja odottamaan kaiken alkamista uudelleen.

7. Ruuhka-aikaan autojen loputon virta jyrisi editseni – lähes tyhjiä autoja, turhaa ajamista, melu täytti pään, rintakehän, en kuullut mitään, vaikka liikennevaloissa seisovien ihmisten huulet liikkuivat huolettomasti ja heidän takkiensa värit sekoittuivat ohi ajavien autojen väreihin.

8. Vilkku nakutti vasemmalle, jo kolmansien punaisien vaihtuessa autot edessä muuttuivat muurahaisiksi, jotka valuivat tasaisesti yli ja ohi, bussit tuhahtelivat ja täyttivät risteyksen paksuun savuun ─ sen keskellä hapuili pieniä ja hentoja kuin turvallista pääsyä etsien, mikä sai todellisuudesta etääntyneen, käsi vilkulla istuvan katumaan heittäytymistään tuohon todellisuuteen, jossa eloonjääminen riippui ennen kaikkea läsnäolosta ja kyvystä reagoida pieniinkin vihjeisiin tulevasta.

9. Kello lipoi neljää ja sen kiihkeys pöllytti lunta, niin että auton tuulilasiin iskeytyi lumimaininki. Hetkeksi se peitti kaiken valkoiseen ja harmaaseen tomusokeriin, mutta sitten edellä ajavan takavalot tulivat esiin. Ne hehkuivat pedon silminä ja hetkittäin saattoi nähdä myös etuvaloja ajamassa ohi, kunnes ne taas patoutuivat risteyksen toiselle laidalle. Ajoneuvot vyöryivät aaltoina Uudenmaan tullilta. Eikä bussin kolistessa mäkeä alas voinut hetkeksikään unohtaa sitä metallin ja kuumana hehkuvien moottorien määrää, joka kohisi uomassaan, vain pienten liikkeiden ohjaamina.

10. Valot laskeutuvat punaisesta keltaisen kautta vihreäksi ja kärsimättömät komentajat alkavat piestä mylviviä moottoreitaan liittyäkseen laivueen lailla vyöryvään teräksiseen karjalaumaan, jonka laulu kaikuu niin kauas kuin tiiltä ja betonia riittää, ja kahlitsee ohikiitävän kaupungin väreilevän ikuisuuden vankkumattomaan pauhuun.

11. Autot vain ovat, kuin avuttomana tehtaan liukuhihnalla makaavat peltipurkit, riisuttuina yksilöllisestä arvokkuudestaan ja kiiltävistä maalipinnoistaan, savua ja saasteita puhkuen, odottamassa ilman vuoronumeroa läpikulkua tuosta loputtomasta pölyn ja harmauden tulvasta, jossa on aikaa katsoa ikkunasta, mutta ei rohkeutta kohdata toista viereisestä autosta.

12. Minä seison enkä tunne mitään, kun edessä kivirakennus odottaa olemassaolon alkamista; sen vaaleanruskeat seinät vanhoine jugend-tyylisine kohoamineen kertovat minulle, mitä se ajattelee tästä, kun kohisee metallinen koski ja moottorien vesiputous ja kun vasten kovetettua maanpintaa jylistävät tuhannet lohet huomaamatta lainkaan sitä kauneutta, jonka ne loputtomassa virrassaan ohittavat.

13. Sadan auton moottorit ärisivät toisilleen kuljettajien koettaessa kestää ajan viipyilevyyttä ja kiroillen sylissään ratit kuin vieraiden kakarat, ja ilma oli täynnä harmaata kosteutta, pakoputkien sylkemää huuruista huttua, joka ulos tultuaan nousi ja laski ja taas nousi muuttuakseen yhdeksi silminkantamattomiin leviäväksi saastepilveksi, jonka läpi hitaan kotiinpaluun maisemat näyttivät yhä toivottomammilta.

14. Valo vaihtui vihreäksi, sininen auto kaasutti eteenpäin, roiskautti mustaa loskaa pahaa aavistamattoman jalankulkijan päälle, ei jäänyt pyytämään anteeksi vaan painoi raskaasti ylämäkeen pitäen pintansa talven tuskassa ja saapui voitokkaasti huipulle tarjoten tilaa metallisille veljilleen elää risteyksen vilskeessä ja suunnistaa kohti kotia vihreän aallon saattelemana.

15. Tässä on jokaisella ohikulkijalla taivasreitit avoinna pääkaupunkiin, Hämeeseen, Satakuntaan ja meren yli Ruotsiin. En ikinä pääse vihreän aallon kyytiin tästä risteyksestä, en kävellen enkä autolla. Syöksähtelyksi autojen valuvan vellovaa virtaa ei voi kutsua, mutta niiden kohisevan kulun katsominen saa silti haukkomaan happea, joka karkaa keuhkoista ja sekoittuu polttoaineen palamisen seurauksena syntyneeseen kaasuun. Kuljen mäkeä ylös ja mäkeä alas päivittäin ja huoahtelen.

16. Roikun Uudenmaankadun ja Hämeentien risteyksen liikennevaloissa ja pelkään tipahtavani kapealta, laituria muistuttavalta katukeiveykseltä autovirtaan – tunne määrittää koko tämän hetkistä olemista, se liittyy vieressä seisovaan ihmiseen ja tämän harmaina ja värittöminä kuultaviin silmiin, jotka tuijottavat jonnekin omien silmieni taakse niin, ettei mikään jää näkemättä ja tunnen seisovani alasti hänen rinnallaan autojen kiitäessä ohitsemme tavalla, jolla joki virtaa tulviessaan keväisin.

17. Autojen letkasta oli jokainen kuljettaja valinnut sen hetken, jolloin olisi mieluusti jossakin aivan muualla, mutta siellä sitä tuli oltua, eikä auttanut edes syvä ymmärrys kuinka kaikki tätä samaa polkua taivalsimme, yhdessä ja ymmärtäen, ei, vaikka yksin ei voisi koskaan tähän päätyä, ei, kaikki tämä oli siksi hetkeksi unohtunut eikä kai palautuisi mieleen jälkeenkäänpäin, ei, vaikka se terveellistä olisi, välttämätöntäkin, ei, tästä kaikesta huolimatta sitä vain istuu pienessä kopissaan, mataa letkan perässä ja kuolee sisältä.

18. Uudenmaankadun ja Hämeenkadun risteyksessä autoletkat virtaavat kuin siementen syöksy kohdunkaulassa, vilkuttavat toisilleen hyvästiksi viattomana lapsilaumana raskaan opin päätteeksi, varovat koskemasta toisiaan kuin vastarakastuneet nautiskellessaan katseen ihanuudesta, onnittelevat urheita tovereitaan onnistuneesta työstä, jylisevät moottorit varmoina tulevista voitoista, kaartavat sovinnosta toistensa edelle, toistensa vierelle, johdattavat toisiaan kohti tummuvaa iltaa, jättävät jälkeensä vain renkaiden urat kuluneelle tielle, yskivät eetteriin huumaavaa sumua ja syntyvät uudestaan seuraavaan päivään.

19. Iltapäivän kellon kutsusta autot alkavat kerääntyä, ensin sykähteleviin rykelmiin, sitten ajelehtiviin lauttoihin, jotka leijuvat kaasupilven päällä, aivan hiljalleen, niin hissukseen, etteivät niistä lähtevät jylisevät äänet ole suhteessa liikkeeseen, eivät perusteltuja kaikessa tapahtumattomuuden sitkeässä tahmeudessa, josta pitäisi kuulua pelkkää huminaa, mekaanisten mehiläisten surinaa, metallikuoron lepyttelevää laulua, joka tuudittaa kaupungin uneen ja houkuttelee ottamaan kädestä kiinni, olemaan yhtä, olemaan ajelehtiva lautta humisevassa maailmankaikkeudessa.

 

Kirjoittajat: 1. Riikka Sandberg 2. Riikka Sandberg 3. Aura Nikkilä 4. Jenni Halmetoja 5. Soila Kotiranta 6. Joel Haapamäki 7. Maria Louna-Korteniemi 8. Sonja Valtonen 9. Wilhelmiina Palonen 10. Juuso Mäntykivi 11. Aleksi Kauppinen 12. Elina Sallinen 13. Linda Skogström 14. Minerva Piha 15. Niina Kekki 16. Laura Millasnoore 17. Santeri Latvaala 18. Tommi J. Vieno 19. Milla-Maria Joki

Kuva: hillman54/Flickr

Kuva: hillman54/Flickr