Reikäkortti oli totta

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2016, Lehtijutut

Konesalin taustalla magneettinauha-asemat. (Kuva: Wikipedia Commons)

Konesalin taustalla magneettinauha-asemat. (Kuva: Wikipedia Commons)

Teksti: Ritva-Kaarina Merilä

Laittaessani reikäkortteja lajittelijaan Valtion Tietokonekeskuksen Turun yksikössä en osannut kuvitella niitten tulevaisuutta. Viisikymmentä vuotta myöhemmin ne olivat kadonneet. Tilalle oli saatu suorat yhteydet tietokoneeseen; näppäimistöt ja näytöt. Tekniikka on luonut lähes rajattomat mahdollisuudet siirtää monenlaista tietoa koneen käsiteltäväksi. Eikä meidän tarvitse odotella koneen antamaa tulosta rivikirjoittimelta, vaan näemme sen välittömästi näytöllä tai muuna toimintona.

Reikäkorttien merkitys tallenteina hävisi myös. Nyt meillä on minikokoisia muistitikkuja. Niitäkään emme välttämättä tarvitse, vaan voimme tallentaa tietomme bittiavaruuteen. Eikä meidän tarvitse pysytellä vain omien tiedostojemme varassa. Hakukoneiden avulla löydämme käsittämättömän määrän muutakin tietoa.

Nyt reikäkortti on monelle enää urbaani legenda. Mutta miksi lajittelin reikäkortteja? Onko niitä siis oikeasti ollut olemassa?

 

Kun Suomessa siirryttiin ATK-aikaan eli automaattiseen tietojenkäsittelyyn, tietokoneet olivat suuria ja kalliita laitteita. Niitten käsittelykapasiteetti oli valtava verrattuna käsin kirjoittavaan tai laskukoneella laskevaan ihmiseen. Ongelmana oli lähinnä se, miten käsiteltävä aineisto saataisiin tietokoneelle mahdollisimman kätevästi, jotta sen kapasiteetti saataisiin hyödynnettyä. Tähän tarkoitukseen kehiteltiin reikäkortti. Jälkikäteen arvioituna ratkaisu ei tunnu kovinkaan kätevältä, vaikka siitä muodostuikin pääasiallinen syötemuoto. Kone kuitenkin osasi lukea kortteja ja korttien käsittelyä varten rakennetut ohjelmat osasivat tulkita niitten sisältämiä tietoja.

Monista reikäkorttiratkaisuista jäi lopulta elämään IBM:n kehittämä, 82,55 mm korkea ja 187,325 mm leveä, napakka ja ohut kartonkikortti. Siinä oli 80 saraketta, joista kuhunkin pystyi tallentamaan yhden merkin, ja 12 riviä, joiden avulla ilmaistiin merkin sisältö. Tietokone havaitsi kortilla olevan tiedon, kun sarakkeessa oli yksi tai useampi, suorakaiteen muotoinen reikä. Numeron esittäminen vaati yhden reiän kyseistä numeroa edustavalla rivillä, mutta kirjainten esittäminen edellytti numeron lisäksi reikää rivillä 11 tai 12.

Erityyppisiä aineistoja varten oli eri tavalla esipainettuja kortteja. Pelkän datan, kuten nimien, kappalemäärien tai markkamäärien tallennus ei välttämättä edellyttänyt erityispainatusta. Sen sijaan ne kortit, joilla koneelle siirrettiin ohjelmakäskyjä, oli usein esipainettu käytettävän ohjelmointikielen mukaisesti. Ohjelmakieli valittiin pääasiassa käyttötarkoituksen mukaan. Esimerkkeinä olkoot Fortran, joka oli kehitetty matemaattisiin tehtäviin ja Assembler, tuo hallinnollisissa järjestelmissä käytetty kieli, jolla pääsi käsiksi myös digitaalisiin yksiköihin, bitteihin. Kun kone oli lukenut koko ohjelmatekstin, se yleensä käänsi sen saman tien konekieliseksi ohjelmaksi, ellei siinä ollut käännössä havaittavia virheitä. Jos virheitä oli, ohjelman koodaaja pyrki ne korjaamaan, korjaukset lävistettiin korteille ja kääntämistä yritettiin uudestaan.

Koska yhteen reikäkorttiin mahtui vain 80 merkkiä, suuren aineiston tallennuksessa kortteja tarvittiin paljon. Niitten tuottamisen piti siis tapahtua helposti ja nopeasti. Vastauksena oli tehokas, mutta valitettavan kovaääninen lävistyskone, johon oli kytketty kirjoituskonetta muistuttava näppäimistö. Erityisenä ominaisuutena oli lävistyskoneen tulostama selkokielinen teksti sisällöstä kortin yläreunassa, jolloin kortin nopea lukeminen ei vaatinut reikien tulkintaa niitä käsin selattaessa. Valmiiksi lävistetyn korttipakan saattoi myös kopioida tai laittaa automaattiseen rei´itykseen sellaiset kortit, joihin reikien paikat oli merkitty lyijykynällä. Yhteen korttilaatikkoon mahtui 2 000 korttia, mikä lukumääränä tuntuu aika suurelta, mutta suhteutettuna sen sisältämään tiedon määrään eli maksimissaan 160 000 merkkiin, aika vaatimattomalta.

Reikäkorttien käsittelyyn kehitettiin monenlaisia laitteita, mutta yksinkertaisimmillaan niitä tarvittiin reikäkortin lävistäjän lisäksi vain kaksi, lajittelija ja lukija. Kun reikäkortit oli lävistetty, ne lajiteltiin tiettyyn järjestykseen ja syötettiin sitten tietokoneelle.

Tiedostojen lajittelu koneessa oli työläs ja tilaa vievä toimenpide. Helpointa oli lajitella syötettävä materiaali, kortit, tarvittavaan järjestykseen. Ohjelmakoodi syötettiin ohjelman etenemisjärjestyksessä, data-aineisto sen käsittelyjärjestyksessä. Viimeksi mainitussa oli tietysti vaihtoehtoja; opiskelijarekisteriä haluttiin joskus käsitellä aakkosjärjestyksessä, mutta joskus tiedekunnittain aakkosjärjestyksessä. Jos korttitiedosto haluttiin tallentaa magneettinauhalle, järjestys oli huomattavan merkittävä valinta, koska nauhalla olevaa järjestystä ei voinut enää muuttaa.

Lajiteltavat kortit laitettiin pakkana lajittelijan syöttötelineeseen ja valittiin sarake, jonka mukaan lajittelun haluttiin tapahtuvan sekä rivit, jotka haluttiin huomioida. Lajittelija jakoi kortit 12 lokeroon sarakkeessa olevan reiän perusteella ja pudotti hylätyt kortit lokeroon 13.  Lokeroihin päätyneet niput poimittiin järjestyksessä yhdeksi pakaksi, joka laitettiin tarvittaessa seuraavaan lajitteluun. Aakkosjärjestys vaati luonnollisesti erityistä tarkkuutta sarakkeessa olleen kaksoislävistyksen vuoksi.

Ohjelman suorittaminen tietokoneella käynnistettiin sitä varten lävistetyllä reikäkorttipakalla, ajopakalla, johon lajiteltu, mahdollinen datakorttipakka liitettiin. Ohjelman suorituksen edetessä kortit luettiin käsittelyyn yksi kerrallaan. Ajojonossa oli yleensä useampikin ohjelmakutsu aineistoineen.

 

Kello oli aika tarkkaan 20.15, kun rupesin keräämään konesalin lattialle levinneitä reikäkortteja. Eikä riittänyt, että niitä olisi ollut pelkkä laatikollinen. Niitä oli pitkälti toista laatikollista. Kestäisi reippaan tovin, ennen kuin saisin ne lajiteltua oikeaan järjestykseen uutta käännösajoa varten. Sitten lyhyt testiajo, ja mikäli se onnistuisi, saisin ajoon varsinaisen aineiston. Siinä ei onneksi tarvitsisi kikkailla korttien kanssa, kun aineisto oli jo kopioitu nauhalle. Potkaisin Berkemanit lähimpään nurkkaan. Oli niitten vika, että horjahdin korttilaatikot kädessäni. Tai vika oli oikeastaan vain vasemmassa, tarkemmin ajateltuna sen läpättävässä kumipohjassa.

Epätavallisen hyvä sattuma oli se, että operaattori oli poikkeuksellisesti yövuorossa kiireellisten veroajojen vuoksi. Niitä oli useampia, joten jossain niitten välissä saisin varmaan omat ohjelmani kääntöön ja lopulta ajoon nuo elämääkin tärkeämmät tilastolliset taulukot. Optimisti kun olin, kuvittelin jo mielessäni, miten nuo kaksi väitöskirjan tekijää eli Valikoivat Regressiot, kuten he itseään nimittivät, saapuisivat aamuvarhaisella hakemaan tilastoajon tuloksia, saisivat ne ja olisivat äärimmäisen tyytyväisiä.

Joutuisin lajittelemaan koko korttikasan useampaan kertaan, että saisin Fortran-ohjelmani kortit oikeaan järjestykseen. Kiittelin mielessäni keskuksen lävistäjää, joka ilman erillistä pyyntöä oli ottanut tavaksi valita lävistyskoneeseen automaattisen korttinumeroinnin. Samalla tajusin, että itse lävistämäni korjauskortit olivat ilman numerointia. Niitä ei voinut kuitenkaan olla montaa, korkeintaan pari sataa. Kopautin esiin yhden punaisen Marlboron ja menin tupakalle. Ennen lajittelun aloittamista oli syytä miettiä rauhassa, miten saisin nopeimmin sijoitettua korjauskortit oikeisiin paikkoihin. Aikaa tuhraantuisi joka tapauksessa toista tuntia.

Miellyttävä tupakan aromi kielelläni palasin konesaliin. Nostelin kerätyt kortit lajittelijan syöttölokeroon ja valitsin lajittelukentäksi kortin viimeisen sarakkeen ja nousevan järjestyksen. Vain numerot kelpaisivat. Painoin starttia. Nauhayksiköiden humina jäi lajittelijan komean kolinan alle. Konsolin edessä istuva operaattori loi minuun häivähdyksen ylenkatsetta ja nosti jalat pöydälle. Samalla hän väänsi matkaradiotaan kovemmalle, ja Anita Hirvosen räväkkä ääni täytti salin nurkkia myöten. Onneksi ei tullut sitä äitelää Iltatuulen viestiä.

Neljännen lajittelukerran jälkeen tarkistin, olivatko kortit jo järjestyksessä. Valmista tuli. Korttien keruukin lokeroista sujui hyvin, kun liikuin tukevasti sukkasillani.

Vein arvokkaat laatikkoni yksi kerrallaan työhuoneen pöydälle ja poimin esiin korttien hännillä olevan numeroimattoman nipun. Nostin mapin, nimeltään TY-VR, oikeanpuoleisen kaapiston toiselta hyllyltä ja etsin sieltä edellisen, palkkipaperille tulostetun ohjelmalistauksen, johon olin merkinnyt tehtävät korjaukset. Päivällä täyttämäni koodauslomakkeet löytyivät vielä roskakorista. Siis juuri ne, joista olin itse lävistänyt korjauskortit aivan iltavuoroni alussa. Tosin lomakkeet olivat kahteen osaan revittyinä, mutta olihan pöytälaatikossa teippiä. Materiaali ohjelmatekstin kokoamiseksi oli siis esillä, ja kello oli 21.13.

Reikäkortteja ja etualalla reikänauhaa. (Kuva: Ritva-Kaarina Merilä)

Reikäkortteja ja etualalla reikänauhaa. (Kuva: Ritva-Kaarina Merilä)

Ennen ryhtymistä päättelyhommiin menin naapurihuoneeseen tupakalle, koska siellä näytti olevan kohtalaisen vajaa tuhkakuppi. Oikeanlainen rauhallinen keskittyminen oli näissä hommissa tärkeätä.

Mukavassa nikotiinihuurussa palasin työpöydän ääreen ja aloin ryhmitellä korjauskortteja vertaamalla niihin lävistettyjä ohjelmakäskyjä koodauslomakkeille kirjoittamiini käskyihin. Se oli helppoa, vaikkakin työlästä, ja sen tuloksena syntyi muutama korjausnippu, jotka pystyin sijoittamaan korttipakkaan edellisen ohjelmalistauksen avulla.

Kävin oitis kysymässä operaattorilta, milloin hän voi laittaa käännösajon pyörimään. Vaikka heti, jos keität kahvit, kuului tuttu vastaus. Sovimme lopulta, kuten aina ennenkin, että hän keittää kahvinsa itse ja minä annan hänelle yhden juustonäkkäreistäni.

Ohjelma kääntyi ja pääsin testaamaan sitä heti pienellä testiaineistollani. Ohjelman suoritus ei kaatunut, vaan pyöri aikansa ja tulosti sitten järjelliseltä vaikuttavan taulukon. Sitä oli monin verroin hauskempaa katsella, kuin heksadesimaalista muistivedosta.  Ennen kuin lähdin tutkimaan testiajon tuloksia tarkemmin, menin Marlboro-askini kanssa naapurihuoneeseen miettimään, mitä teen sitten, jos tulokset ovatkin päin peppua.

Kello oli lähes 23.00, kun olin käynyt testitulokset läpi ja riehakkaan onnen vallassa vakuuttunut siitä, että ohjelma toimi oikein. Hain nauhakaapista tunnisteella TY-VR merkityn nauhan ja menin taas konesaliin operaattoria tapaamaan. Kysyin, missä välissä hän voisi ajaa Valikoivat Regressiot, ja ilmoitin samalla henkäyksellä, että toista näkkäriä ei valitettavasti enää tule.

Konesalissa oli kuitenkin tapahtunut jotain sellaista, mitä Niksulalla eli Nixdorfilla ei kuulemma koskaan voisi tapahtua: Kuudesta nauhakaapista kaksi oli mennyt jumiin, joten verotuksen nauhat, jotka tarvitsivat neljä asemaa, veivät koko kapasiteetin.

Koska valinnanvaraa ei ollut, lähdin pääkäytävän varastoon hakemaan Regressioitten korttilaatikkoa, jonka muistin merkityn paksulla tussilla TY-VR:ksi. Sitä ennen menin kuitenkin tupakalle ja mietin, mitä teen, jos korttilaatikkoa ei löydy. Oli nimittäin ollut puhetta siitä, että kun aineisto oli kopioitu nauhalle, kortit voisi viedä takaisin tutkijoiden kammioon, jos niitä vaikka tarvittaisiin siellä johonkin toiseen projektiin. Päätin, että jos kortteja ei löydy, odotan veroajojen päättymistä ja annan operaattorille kuitenkin vielä yhden juustonäkkärin.

Yllätykseni oli suuri, kun kuulin operaattorin huhuilevan käytävällä ja ilmoittavan, että toinen nauha-asemista näyttää kuitenkin olevan käytettävissä. Suljin ripeästi varaston oven ja kiiruhdin sukkasillani konesaliin. Nauha oli jo kaapissa, minä vetäisin lajittelijan sivulokerosta ajopakan ja työnsin sen lukijaan. Kyllä se sujuu aibiiämmälläkin, sanoi operaattori ja näytti, tosin vain hetkellisesti, epätavallisen inhimilliseltä tyypiltä.

Kello 23.31 revin pois reikäreunoja toista senttiä paksusta jatkolomaketulosteesta ja asetin sen keskelle työpöytää. Kotimatkalla oli mukavaa nauttia tyytyväisyyssauhut, ja niin oli mennyt eräs tiistai 3. lokakuuta.

Ai, mikä vuosi? Muistaakseni 1967.

 

https://suomentietokonemuseo.fi/vanhat/fin/laite_fin.htm

https://fi.wikipedia.org/wiki/Binäärijärjestelmä

https://en.wikipedia.org/wiki/Computer_History_Museum