Reikä

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2014, Lapsille

KUva: NASA Goddard Space Flight Center/Flickr

KUva: NASA Goddard Space Flight Center/Flickr

Teksti: Soila Kotiranta

Sitä voisi luulla, että reikä ei ole mitään, että reikä on vain jonkun asian puuttumista. Mitätöntä olemista. Ei olemista ollenkaan. Niin voisi ajatella.

Entä jos reikä olisikin jotain? Tai ainakin haluaisi olla? Nimittäin jos jotain todella haluaa, se on jo jotain. Ainakin vähän ja paljon enemmän kuin ei yhtään mitään. 

Reikä oli koditon. Sillä ei ollut paikkaa, minne mennä. Kukaan ei halunnut sitä luokseen.

Siivilässä oli jo tarpeeksi reikiä.

Omena ei halunnut kuoreensa yhtään reikää.

Ei liioin tynnyri runkoonsa, hammas pintaansa tai sukka kantapäänsä alle.

Veneenpohjalle riitti yksi reikä ja sekin oli lähes aina tukittuna.

− Oletko järjiltäsi? puuskahti ilmapallokin.

Reikä-parka! Kukaan ei tosiaan kaivannut sitä. Kaiken tuon turhan etsimisen jälkeen se tuli niin surulliseksi, että käpertyi itseensä ja umpeutui.

Lopulta eräs lusikka sääli reikää ja lupasi ottaa sen pesäänsä sillä ehdolla, että se pysyisi ummessa. Mitä muuta reikä olisi voinut tehdä? Se takertui lusikkaan ja hyväksyi osansa.

− En ole enää reikä. En ole yhtään mitään, se suri ja vuodatti ainakin kolmekymmentä kyynelpisaraa päivässä. Hyvä niin! Sillä kun joku itkee unelmaansa, on vielä toivoa. Vasta silloin kun haave ei enää sureta, se on lopullisesti menetetty.

Lusikkaa kyynelehtiminen harmitti. Se oli koko ajan vetinen ja keitot, joita sillä syötiin, laimentuivat. Lusikan omistajaa tämä harmitti myös.

− Ei tällaisella lusikalla ole mukava syödä!

Lusikka myytiin jäteromuksi.

Romunkerääjä totesi lusikan romua paremmaksi ja myi sen vankilan keittäjälle. Tämä viskasi lusikan jollekin soppalautaselle ja unohti koko asian. Lusikan poimi lautaselta kalpeaposkinen poika, joka oli vangittuna, koska oli varastanut torilta leipää pysyäkseen hengissä. Pojan vankikoppi oli kylmä ja pimeä. Keitto, jota pojalle tuotiin kerran päivässä, oli vettäkin vetisempää. Nälkään poika oli tottunut jo kadulla asuessaan, mutta vankityrmän pimeys ja tunkkainen ilma saivat hänet voimaan pahoin.

− Olisipa tuossa seinässä edes pienen pieni reikä, hän ajatteli ääneen. – Saisin tänne päivänvaloa ja raitista ilmaa, vaikka vain ihan vähän.

Reikä, joka oli miltei unohtanut mikä oli, havahtui. Se lennähti lusikan pesästä tyrmän karkealle kiviseinälle. Reikä ei ollut koskaan tavannut niin kovaa vastusta ja joutui venyttelemään kankeita kylkiään hyvän aikaa, ennen kuin löysi muotonsa ja sai seinän antamaan periksi.

Kapea valokeila leikkasi pimeyttä! Se paljasti tuhannet tomuhiukkaset, jotka hennon ilmavirran hätyyttäminä heräsivät unestaan ja pyörivät nyt malttamattomina. Kuinka reikä nauttikaan, kun sen läpi virtasi valoa ja ilmaa! Se oli pystynyt järisyttämään tyrmän synkkää, suljettua maailmaa. Reikä oli niin täynnä iloa, että hetken se jo pelkäsi menevänsä siitä tukkoon. Mutta eihän ilo sellaista tee, reikä muisti ja nauroi hupsulle ajatukselleen.

Poika huomasi reiän heti. Hän painoi suunsa sitä vasten ja veti ilmaa keuhkoihinsa. Hän likisti korvansa sitä vasten ja kuuli lintujen laulavan jossain aivan lähistöllä. Hän kurkisti reiän läpi ja onnistui näkemään kaistaleen heleänsinistä taivasta.

− Minä… minä haluaisin täältä pois, poika sopersi. Haluan ulos! Kunpa mahtuisin tuosta reiästä!

Pojan ei tarvinnut suurentaa reikää. Se suureni itse. Kivinen seinä ei ollut sille enää este. Sen tilaisuus olla jotain, ja vieläpä jotain suurta, oli tullut. Se ryhtyi työhön ja alkoi avata syliään vähä vähältä. Uurastus kävi voimille, mutta reikä ei antanut periksi. Seinä antoi. Iltaan mennessä reikä oli jo niin suuri, että poika mahtui ryömimään siitä vapauteen.

Pojalla oli hyvä sydän, eikä hän halunnut olla kiittämätön. Hän otti reiän mukaansa ja kantoi sitä ylpeänä housunpolvessaan. Poika pääsi kouluun ja sai mieheksi vartuttuaan töitä räätälinä. Ihmiset nauroivat, kun näkivät reiän räätälin housuissa, mutta tämä ei koskaan hennonut parsia sitä umpeen.