Raudanmaku

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2016, Proosa

Kuva: Lee Coursey/Flickr

Kuva: Lee Coursey/Flickr

Teksti: Minerva Piha

I

Suussa maistui veri. Viti sylkäisi raa’aksi jääneen lihanpalan huuliensa välistä nuotioon ja pudotti loput lihasta takaisin tulen päälle asetetulle laakakivelle. Paistukoon hetken vielä. Tuli hohkasi lämpöä suoraan kasvoille, ja Viti astui askelen kauemmas.

”Syömään sieltä”, hän komensi meluavia lapsia. Heitä oli kotakylässä monta, kuusi. Maan akka oli armollisesti ottanut vastaan uhrit, eikä yksikään lapsista ollut vielä kuollut tänä talvena. Kun lapset olivat kokoontuneet hänen ympärilleen, Viti iski tikkunsa uudestaan lihaan. Kivisellä veitsellään hän viilsi lihan pintaa ja näki, että ruoka oli kypsä. Viti pilkkoi lihan reiluihin paloihin, kiitollisena uhrasi yhden Maan akalle ja jakoi loput lapsille. Nuorin jokelteli äitinsä selässä nahkaisessa kantopussissa ja hihkui, kun sai käteensä syötävää.

Viti rohkeni leikata viimeisestä kivellä paistuvasta palasta kappaleen itselleen. Se oli oikeastaan tarkoitettu isälle, joka ei ollut vielä tullut neuvonpidosta. Viti tiesi, ettei isä haluaisi tyttärensä näkevän nälkää. Hän oli lempeä mies, lempeämpi kuin moni muu.

Viti istahti nuotion ääreen raahatulle puunrangalle hörppimään lumesta sulatettua vettä. Hänen korvansa olivat juuri ehtineet tavoittaa Ilmon kuuluvan naurun muiden miesten joukosta, kun äiti käveli ripeästi kohti. Äidin kasvot punoittivat ja rinta kohoili. Viti kätki salaisen hymyn, joka nousi huulille aina, kun Ilmo oli lähettyvillä.

”Äiti?” Viti kysyi ihmeissään äidin kiihkosta.

”Hae se viime syksynä metsästetyn valkopeuran turkista tehty viitta”, äiti sanoi.

”Aikooko isä myydä sen?”

Äiti pudisti päätään. ”Sinä puet sen päällesi. Tämän myös.” Äiti kaivoi nahkaisten talvivaatteittensa alta karhunhammasriipuksen ja pujotti sen päänsä yli.

Viti ei ojentanut kättään, kun äiti antoi riipuksen. Epäluulo sai nenän nyrpistymään hänen vastatessaan äidin odottavaan katseeseen. Pitkään he katsoivat toisiaan, kumpikin peräänantamattomina. Mutta äidin mustat silmät pistivät, ja Vitin oli pakko sulkea nyrkkinsä hampaan ympärille.

”Miksi?” Viti kysyi.

”Koska sinä olet tietäjän tytär ja karhun sukua.”

Sellaisia sanoja äiti ei ollut ikinä käyttänyt, niin käskeviä. Viti nielaisi ja meni etsimään valkoisesta peurasta ommeltua turkisviittaa.

 

Viti ei ollut koskaan nähnyt niin lyhyttä tukkaa. Hän oli usein katsellut, miten äiti auttoi isää ajamaan parran leuasta, viime aikoina isä oli saattanut pyytää Vitinkin apua. Vaskisella veitsellä karvat katkeilivat sulavasti, ihosta tuli sileä. Mutta Viti ei voinut uskoa, että mikään veitsi pystyisi nyrhimään tukasta niin lyhyttä ja tasaista ja siistiä kuin tällä miehellä oli.

Tukka oli hiekanvärinen, ja sen alta tuijottivat silmät suoraan Vitiin. Ne olivat vain aavistuksen tummemmat kuin keväinen kuusenkerkkä eivätkä sopineet miehen jännittyneisiin suupieliin ja huolenryppyihin nenän yläpuolella.

Vieressä seisova vanhempi mies sanoi jotakin. Hänet Viti oli nähnyt ennenkin. Hänellä oli päällään naaliviittaa, jota Vitikin oli sivellyt monta kertaa äidin ommellessa sitä. Hän oli Bjarn, vieraista mahtavin, ja päätti kaupoista muiden puolesta niin kuin Vitin isä kotiväen puolesta. Ei Viti koskaan ollut jutellut miehen kanssa niin kuin ei muidenkaan vieraiden. Kauppapaikalle tuli aina vain miehiä. Jos olisi ollut naisia, ehkä Vitikin olisi oppinut vieraiden omituisia sanoja. Vitin oli pakko katsoa kysyvästi isää, pyytää kertomaan, mitä mies puhui.

”Viti”, isä sanoi ja kiersi kätensä Vitin hartioiden ympärille. ”Tässä on Audun. Hän on Bjarnin poika”, hän sanoi ja viittasi nuoreen lyhyttukkaiseen mieheen.

Vieraat miehet nyökkäsivät vakavina ja kunnioittavina. He seisoivat omalla puolellaan kauppapaikkaa ja näkivät Vitin ja isän selkien takaa idän korkeat vaarat ja niiden väliin jäävät suuret vedet. Viti suoristi selkäänsä valtavan viitan sisällä ja katsoi molempia miehiä silmiin. Audun laski katseensa ennen Vitiä ja jäi tuijottamaan viitan kauluksen alta pilkottavaa isoa karhunhammasta. Bjarn kohtasi Vitin tyynesti.

”Kaunis tyttö”, Bjarn sanoi Vitin kielellä äänessään hymy.

Silloin pilvet taivaalla pysähtyivät. Lasten huudot lakkasivat, tulen ratina nuotioissa sammui, Maan akka oli hiljaa. Viti tiesi, tiesi, mitä vieraan sanat merkitsivät.

”Ei.”

Hän kääntyi isän puoleen. Isä ei sanonut mitään. Kaikki sanoivat, että Vitin ja isän silmät olivat samanmuotoiset ja samanväriset, kuin yksi silmäpari olisi ollut kahdella. Viti uskoi sen ensimmäistä kertaa. Isän katseesta näkyi sama päättäväisyys, jonka Viti kuuli omista sanoistaan.

”Ei”, Viti toisti.

”Minä olen luvannut sinut Audunille”, isä sanoi kuin ei olisi kuullutkaan Vitin vastustusta.

Viti taisteli vastaan, kun silmät olisivat halunneet kääntyä katsomaan lyhyttä tukkaa ja irvistämään hiljaisille kasvoille. Hän piti katseensa isässä. Isän katse pehmeni.

”Sinun on hyvä olla siellä. Bjarn on hyvä kauppamies. Siellä sinulla ei ole mistään puutetta”, isä sanoi.

”Minä en suostu.”

”Äiti on suostunut jo”, isä sanoi, ja ääneen hiipi haikeus. ”Olemme jo sopineet asiasta”, hän lisäsi.

Viti tunsi naimistavat, tietenkin. Jos molemmat vanhemmat suostuivat, tyttärellä ei ollut mahdollisuutta kieltäytyä. Entä Ilmo, Viti olisi halunnut huutaa. Vielä päivän noustessa hän oli suunnitellut elämänsä niin, että ensi kesänä isä ja äiti olisivat vihdoin antaneet suostumuksensa Ilmon ja hänen yhteiselle kodalle ja lapsille.

Hetken isä ja Viti tuijottivat toisiaan, eikä Viti uskonut hetkeäkään, että isän sanoissa kuuluva hellyys olisi ollut aitoa. Lempeä! Viti muisti, miten kiitollisena oli ajatellut isää vielä hetki sitten, ja se sai hänet viimein riuhtaisemaan itsensä pois isän ja vieraiden luota.

 

Raivonkyynelet tulivat vasta, kun kauppapaikka oli jäänyt taakse ja ympärillä oli talven unessa hengittävä autio metsä. Viti kiipesi tutulle kivelle. Se oli iso, niin laakea, että Viti pystyi makaamaan sillä kädet ja jalat levällään. Valkopeuraviitta lämmitti niin, ettei ruumiinlämmön alla sulava lumi kylmettänyt. Kuuset kurottivat kohti taivasta, jonka kannella pilvet yhä Tuulen ukon käskystä olivat vaiti.

Piti odottaa kauan. Kyynelet ehtivät loppua.

”Viti.”

Kun Viti käänsi päätään, tuntuivat kuuset heilahtavan samaan suuntaan ja silmissä pyöri. Ilmon tumma hahmo seisoi kiven vieressä, vain käden ojennuksen päässä Vitin kasvoista. Ilmosta pitivät kaikki, se oli henkien lahja heidän väelleen. Tietäjä teki päätökset kaupoista, mutta Ilmon kaltaiset hieroivat hyvät sopimukset – suolaa, haluttua suolaa vastineeksi turkiksista ja huolellisesti parkituista nahoista. Nyt hymyä ei Ilmon kasvoilla näkynyt, ja kädet olivat puristuneet turhautuneiksi nyrkeiksi. Viti tiesi heti, että hänen ei tarvinnut kertoa mitään.

”Minä luulin, että minä saan olla sinun kanssasi”, hän sanoi.

Ilmo laski kätensä kivelle ja ponnisti. Hän heilautti itsensä ensimmäisellä yrittämällä kivelle Vitin viereen. Hän riisui peurannahkaiset kintaansa, ne jotka Viti oli edellisenä kesänä valmistanut alusta asti itse. Nylkenyt, karvottanut, kaapinut, parkinnut, leikannut, ommellut. Viti kosketti pehmeää nahkaa. Oli lohdullista ajatella, että ne jäisivät Ilmolle, muistoksi.

Ilmo työnsi Vitin huppua pois otsalta, hiuksilta. Talven ukko oli jo tehnyt tehtävänsä paljaalle iholle, ja Ilmon käsi osui kylmänä Vitin kaulalle. Viti tarttui siihen omalla nahkakintaallaan ja painoi tiukemmin lämmintä vasten.

”Me olemme tässä vielä”, Ilmo sanoi matalasti.

Pilvet alkoivat liikkua.

 

II

Olo oli ollut tukala jo pitkään ennen kuin ensimmäinen poltto tuli koivujen lehtien alkaessa vaihtaa väriään keltaiseen ja punaiseen. Viti oli keräämässä oksia, jutteli hiljaa ympäröivälle metsälle, kiitti risuista ja kertoi ikävästä. Mutta polte selässä oli niin raju, että sanat putosivat takaisin vatsaan ja risut rasahtivat maahan. Viti nojasi otsansa puunrunkoon ja huohotti. Hän oli nähnyt useita synnytyksiä, tiesi kyllä että kipu meni hetkeksi ohi, antoi aikaa levolle.

Vähitellen hän kumartui keräämään oksat syliinsä ja lähti takaisin talolle. Lyhyellä polulla oli pakko pysähtyä kaksi kertaa nojaamaan metsää vasten ennen kuin talo tuli näkyviin. Talo oli vankkaa tekoa, eikä sitä pystynyt siirtämään pois paikoiltaan niin kuin kotaa, jossa Viti oli elänyt koko ikänsä ennen Audunin vaimoksi tuloa. Seinät oli punottu oksista ja tilkitty sammalella ja turpeella. Niitä kannatteli leveä kivinen valli. Se oli ihmeellisin ihmisen rakentama asia, jonka Viti oli eläissään nähnyt. Taloa ympäröivät useat pienemmät maahan kiinni rakennetut majat, joissa asui eläimiä ja ihmisiä tai säilytettiin ruokaa ja tavaroita. Mistään ei ollut puutetta, niin kuin isä oli maininnut.

Nyt Viti ei jaksanut jäädä taloa ihmettelemään. Hän joutui tarrautumaan taloa ympäröivään aitaan, kun kouristus tuli taas. Hän vei kätensä vatsalleen ja silitti hiljaa.

”Pikkuinen…” hän kuiskasi omilla sanoillaan siitäkin huolimatta, että anoppi oli kieltänyt juttelemasta sikiölle. Se kuolee kuitenkin, oli Ylva armottomasti sanonut. Viti olisi halunnut sanoa vastaan, mutta ei voinut uhmata anoppia, sillä silloin tämä löi niin, että silmät turposivat umpeen.

”Viti?” kysyi tuttu, hiljainen ääni. Audun seisoi aidan toisella puolella ja katsoi huolestuneeseen tapaansa.

Heidän katseensa kohtasivat. ”Se syntyy”, kuiskasi Viti Audunin kielellä, ja pelko hiipi kurkkua kuristamaan. Audun silmäsi isoa vatsaa ja puna nousi hänen kaulalleen. He seisoivat kauan kuin vieraina toisilleen, Päivä ehti liikahtaa matkallaan kohti etelää ennen kuin polte sai Vitin kirahtamaan.

”Minä menen sanomaan äidille”, sanoi Audun ja heräsi liikkeeseen.

Viti ei olisi halunnut synnyttää Ylvan vihaisen katseen alla, mutta ei ollut muuta mahdollisuutta. Sitten kipu kasvoi, eikä Viti enää välittänyt, kuka oli auttamassa. Hän puri hammasta ja onnistui pitämään vaikerruksen äänettömänä rinnassaan. Joku talon pikkutytöistä valeli lämmintä vettä selkään, Ylva komensi liikkumaan ja täyttämään keuhkot ja puhaltamaan hitaasti ulos.

Viti synnytti kontillaan, ja Ylvan käsiin putosi poikavauva, joka alkoi heti kiljua uuden elämänsä vierautta. Napanuora katkaistiin, pikkutyttö painoi Vitin vatsaa samalla, kun toinen veti kevyesti napanuorasta. Kun verinen istukka oli syntynyt, Ylva antoi pojan Vitin syliin.

”Se tarvitsee rintaa”, hän sanoi ja astui ulos majasta.

 

Viti makasi kapaloitu vauva rinnoillaan omalla makuusijallaan päärakennuksessa. Audun tuli hänen luokseen, ja Viti puristi lasta lähemmäs.

”Haluaisin nähdä pojan”, Audun sanoi kunnioittavan välimatkan päästä.

Viti nousi istumaan vasten seinää ja nosti käärön parempaan asentoon. Audun tuli lähemmäs ja istahti epäröiden Vitin jalkojen viereen. Lapsi oli hereillä ja katseli Vitin kasvoja.

”Sillä on tummat silmät”, sanoi Audun.

”Niin.”

He tuijottivat poikaa. Sen tukka kiilsi kuin korpin sulat. Se vaalenisi myöhemmin, ehkä karhun karvan väriseksi tai vähän tummemmaksi niin kuin Vitin omat hiukset. Poika oli kaunis, ja siitä näki jo nyt, miten vahva siitä isompana tulisi.

”Lapsen nimeksi tulee Carr”, sanoi Audun. Viti huokaisi helpottuneena ja hymyili miehelleen.

 

III

”Äiti?” Carr kuiskasi, ja Vitin silmät rävähtivät auki. Hätääntyneenä hän pälyili ympärilleen ja rauhoittui sitten. Viiden talven ikäisenä Carr oli jo oppinut, ettei äidin kieltä saanut puhua Ylvan kuullen. Se oli väärä kieli, niin kuin Viti oli väärää väkeä. Nyt he makasivat taljojensa alla, Audun hengitti vieressä niin syvään, että ei heräisi aikoihin. Viti kääntyi Carrin puoleen ja veti pojan kainaloonsa.

”Mitä?”

”Kerro taas peuranmetsästyksestä.”

Viti hymyili. ”Minä olin joka kerta mukana metsästämässä. Minun keihäässäni oli kivinen kärki ja Ilmolla luinen, mutta sinun isoisäsi käyttää vaskikärkeä, terävämpää kuin karhunhammas.

”Täällä sinä et käy metsästämässä.”

”Keihäs ei ole siellä naisilta kielletty niin kuin täällä. Jokaisen tarpeeksi vanhan panos tarvitaan, kun laumat syksyisin tulevat.”

”Kuoppia on silmänkantamattomiin, eikö niin?” kysyi Carr.

Viti nyökkäsi. ”Osa kuopista on isoisäni aikaisia ja vanhempiakin. Niitä on niin paljon, että peurat eivät pääse karkuun. Kuoppiin on työnnetty teräviä oksia, jotka lävistävät nahan siististi ja tappavat peurat nopeasti, kun ne putoavat kuoppaan. Metsästyksen taidon on itse Metsän ukko antanut meille.”

”Hän pitää huolen, että ruoka riittää talven yli”, sanoi Carr, ja Viti ihaili poikansa tietoja. ”Minä haluaisin joskus päästä mukaan metsästykseen.”

Ikävä alkoi rummuttaa Vitin rinnassa, kaipuu kodin väkeä kohtaan. Äitiä ja isääkin oli ikävä.

Ja Ilmoa.

Viti sulki silmänsä ja rutisti Carrin lähemmäs itseään vasten.

”Yritetään nukkua vielä”, hän sanoi. ”Päivä ei ole vielä noussut.”

 

Viti kantoi varastosta tavaroita talvipäivän harmauteen. Päivä ei ollut näyttäytynyt taivaalla aikoihin, mutta ulkona riitti silti enemmän valoa kauppatavaroiden pakkaamiseen kuin sisällä. Viti oli pakahtua pyyntöön, jota hän ei saanut sanotuksi. Hän katsoi, miten Audun tarkasti jokaisen myytäväksi tarkoitetun esineen.

Jo ennen Vitin tuloa Bjarn oli tuonut kaukomatkaltaan merentakaisesta maasta esineitä, jotka kiilsivät harmaina ja olivat niin kovaa ja painavaa tekoa, että niitä ei pystynyt rikkomaan suurinkaan mahti. Niissä maistui veri kylmänä kieltä vasten. Bjarn kutsui esineitä raudaksi. Rautaiset keihäänkärjet lävistivät riistan terävämpinä kuin isän vaskinen kärki koskaan voisi, ja kirveellä sai puupölkyn halkaistua parilla voimakkaalla iskulla. Kerran Viti näki, miten Ylva leikkasi poikansa tukan. Tänä vuonna Audun aikoi viedä rautaesineitä mukanaan kauppamatkalle.

Audun nousi seisomaan ja astui lähemmäs Vitiä.

”Sinulle”, hän sanoi ja otti varovasti Vitin kädestä kiinni. He säpsähtivät molemmat harvinaista kosketusta. Sitten Audun painoi Vitin avoimelle kämmenelle veitsen. Viti katsoi sitä pitkään. Hän oli saanut upean vaskisoljen Audunilta silloin, kun heidän liitostaan oli sovittu, sen jälkeen Audun ei ollut antanut mitään. Viti sulki sormensa veitsen ympärille.

”Kiitos”, hän sai sanotuksi ja Audunin kasvoilla käväisi samanlainen lempeä hymy, joka viipyi hänen isänsä kasvoilla melkein aina.

”Se on terävä”, Audun varoitti. Viti kääri terän ympärille Audunin tarjoaman nahanpalan. Audun astui kauemmas mutta jäi vielä katselemaan vaimoaan. ”Toivon, että te tulisitte tänä vuonna mukaan kauppamatkalle”, hän sanoi.

Veitsi Vitin kädessä alkoi täristä.

”Me?” hän kuiskasi ja vapaa käsi matkasi puristamaan karhunhammasta.

”Sinä ja Carr. Sinä haluaisit varmaan nähdä vanhempasi.”

Se oli paljon parempi lahja kuin solki tai veitsi voisivat koskaan olla. Viti hymyili ensimmäistä kertaa vuosiin, siltä se tuntui.

 

IV

Kun Viti näki tutut peurannahkaiset kodat kauppapaikan itäisellä laidalla, kyynelet tulvahtivat silmiin ja jäätyivät kiinni ripsiin ennen kuin ne olivat ehtineet kuivua. Hän olisi halunnut juosta isän kodalle ja piiloutua sinne, jäädä turvaan.

Ylvan lyönti kirveli vieläkin, vaikka turvotus oli laskenut. Audun oli vasta lähtöpäivän aamuna kertonut äidilleen, että Viti ja Carr tulisivat mukaan, tapaamaan sukulaisiaan. Se oli ensimmäinen kerta, kun Viti oli nähnyt Audunin päättävän jotakin äidiltään kysymättä. Hän tunsi siitä kiitollisuutta. Sittenkin vaikka se oli aiheuttanut tähän asti pahimman kiistan anopin kanssa.

Carrin pää kääntyili puolelta toiselle, hän ihmetteli ja kyseli. Lopulta Audun näytti niin kärsivältä, että Viti komensi lapsen hiljaiseksi. Audunin perässä Viti ja Carr kävelivät kohti Vitin lapsuutta ja pysähtyivät kauppapaikan keskelle, sinne missä tervehdykset aina vaihdettiin ja missä Audunin ja Vitin liitosta oli päätetty.

”Sinä olet tuonut vaimosi mukanasi”, totesi isä kankeasti Audunin kielellä. Vitiä kirveli, mutta hän yritti ajatella, että niin kuuluikin olla, isän piti puhua ensin Audunille ja vasta sitten hänelle.

”Ja pojan”, lisäsi Audun.

Isä astui lähemmäs ja kosketti Vitin olkaa ja Carrin poskea. Silmissä asui yhä sama tahto kuin ennenkin, isä ei ollut vanhentunut päivääkään. Viti mietti, oliko aika muuttanut hänen silmiään, erottanut hänet isästä.

”Viti”, isä sanoi. ”Sinä voit hyvin.”

Viti laski katseensa.

”Missä äiti on?” hän kysyi.

Isä nyökäytti päätään kotien suuntaan. Viti vilkaisi Audunia ja lähti astelemaan itään. Carr hyppelehti vieressä.

Jokin oli eri tavalla kuin ennen. Viti katseli pää kallellaan tulien savujuovia matkalla kohti Taivaan ukkoa, hän näki tukipuiden törröttävän kotien huipulta, sieltä mistä savukin oli kotoisin. Kodassa asui koko maailma, se oli henkien sija, ihmisten turva, siellä tuoksuivat eläimet, metsä, vedet ja tuli. Siellä laitettiin alulle elämä ja lähetettiin se kuolemassa Kuoleman akan luo. Väliin mahtui nauru ja itku, kaikki mitä ihminen tarvitsi.

Mutta jokin oli vinossa, jotain puuttui, eikä Viti keksinyt mitä.

Edessä olevasta kodasta astui ulos Ilmo. Viti pysähtyi, ja kädestä kiinni pitelevä Carr tupsahti takamuksilleen lumeen, kun ote kirposi. Viti ei välittänyt, että poika tuhersi itkua. Ilmo tuijotti häkeltyneenä, ja Vitin povessa paloi kuumana kuin nuotion tuli.

Naurun juonteet olivat poissa suun ja silmien ympäriltä, hartiat olivat leveämmät kuin ennen mutta taakan painamat. Polte Vitin povessa tukahtui savuiseksi hätäännykseksi, ja hänen oli vaikea hengittää, kun Ilmo katsoi kohti kuin vierasta.

”Viti”, Ilmo sanoi lopulta ja Viti huokaisi. Ilmo lausui nimen yhtä pehmeästi kuin ennenkin. ”Oletko sinä tullut kotiin?”

Viti kumartui auttamaan Carrin ylös ja suki lunta pois pojan nahkaisista housuista. Vasta sitten hän uskalsi puhua.

”Me tulimme kaupankäynnin ajaksi”, hän sanoi.

Ilmon katse siirtyi vieressä seisovaan Carriin. Viti näki, miten vanha tuttu hymy pyrki esiin mutta ei kuitenkaan tullut. Katse harhaili pois.

”Onko hän sinun poikasi?”

”On. Minun.”

”Minä olen Carr”, poika sanoi reippaasti, itku unohtuneena.

”Minä olen Ilmo”, Ilmo sanoi mutta ei katsonut poikaan.

”Tiedän. Äiti on kertonut sinusta.”

Hymy tuli kuin tulikin, kun Ilmon silmät löysivät jälleen Vitin. Viti häpesi lapsen suoraa suuta ja toivoi, ettei olisikaan kertonut ihan niin paljon. Vanhojen asioiden ajattelu ei auttanut ketään.

”Onko sinulla lapsia?” Viti kysyi nopeasti.

Ilmo alkoi potkia lunta. Viti huomasi, että hän oli uusien kenkien tarpeessa, housutkin olivat nähneet liian monta talvea, ja hiutunut nahkanuttu. Miksi, Viti mietti, katsoi miehen takana aukeavaa kotakylää ja keksi yhtäkkiä, mitä kylä oli vailla. Hän arvasi Ilmon sanat ennen kuin ne tulivat.

”Kaikki ovat kuolleet. Ailikin, synnytykseen.”

”Eikö täällä ole yhtään lasta?” Viti kuiskasi ja puristi Carrin kättä tiukemmin.

”Ailin sisko synnytti lapsen viime syksynä. Ei muita.”

Viti katsoi Carria. Hänen ihollaan tuntui yhtäkkiä Bjarnin talon lämpö, kun hän muisti, miten vankat seinät hylkäsivät Talven ukon huuruisen kosketuksen ja torjuivat Tuulen ukon jäiset henkäykset. Siellä Carr oli maannut sylivauvana kudottujen villavällyjen ja parkittujen nahkojen kapaloissa vailla huolta, siellä oli Carrin ensiaskeleiden haavat pesty ja hoidettu. Tautihenkien riivaamia ei päästetty sisään, heitä hoidettiin muualla, pihamajassa, eikä Carrilla tai edes Vitillä ollut sinne asiaa. Vitin katse kääntyi Ilmoon, ja hän taisteli vastaan, kun jalat halusivat ottaa askelen kauemmas hiljaisen kotakylän luota. Oli huojentavaa ajatella, että Carr pääsisi kuunkierron kuluttua takaisin kotiin.

Mieluiten Viti olisi ottanut Ilmon mukaan, jos olisi voinut. Yksinäinen Ilmo, lapsensa menettänyt mies täytti Vitin silmät kaipauksella, joka halusi valua poskille. Mutta itkusta ei olisi ollut lohdutukseksi. Viti pani silmänsä hymyilemään.

”Minä voisin tehdä sinulle uudet kengät ennen kuin lähdemme”, hän sanoi.

 

V

Rautaesineiden tuonti ei riittänyt Bjarnille.

Ensin Audun ja Bjarn tekivät joka vuosi uuden puisen ahjon, mutta sitten eräänä kesänä he palasivat meren takaa ja alkoivat latoa kestävää kiviahjoa. Maahan kaivettiin kuoppa, jonka ympärille aseteltiin kiviä. Siten ahjon lämpö saatiin niin korkeaksi, että raudan sulattaminen ja takominen onnistui. Kun tulipesä oli valmis, Bjarn halusi sen päälle vielä katoksen, jotta ahjo pysyisi kuumana sateellakin.

Sepänpaja valmistui ennen kuin puiden värikkäät lehdet taittuivat tummuuteen. Kun ahjoa oli lämmitetty yhden kuunkierron verran, Viti rohkaistui.

”Audun”, hän kuiskasi heidän maatessaan vierekkäin sopessaan. Heidän välissään oli turkisvälly, joka antoi kummallekin makuusijasta oman puoliskon. Sen oli Audun siihen ensimmäisenä yhteisenä yönä laskostanut suu keskittyneenä viivana.

Audun ei vastannut Vitin kutsuun mutta avasi silmänsä.

”Carr on jo tarpeeksi vanha oppimaan takomisen”, Viti sanoi.

”Niinkö?”

Ensimmäistä kertaa Audun oli antanut hiustensa kasvaa harteille asti. Se sai miehen näyttämään komeammalta kuin kertaakaan aikaisemmin. Vitin teki mieli koskettaa.

”Hän oppisi nopeasti”, Viti kuiskasi ja punoi sormensa taljalla levittyvään tukkaan niin kuin oli kerran nähnyt Audunin tekevän talon nuorelle paimenelle, jonka seurassa Audun viihtyi mieluummin kuin oman vaimonsa. Mutta talossa varttui perillinen, eikä kukaan välittänyt, ketä Audun syleili. Ylva silmäsi poikaansa tyytymättömänä, kun Bjarn ei nähnyt, mutta ei sanonut mitään. Vitikin oli pitkään ollut vain tyytyväinen, kun sai maata yönsä rauhassa. Audun jähmettyi Vitin kosketuksesta. ”Olen varma, että sinä osaisit opettaa”, Viti sanoi ja veti hiuksista kevyesti.

Audun nosti kätensä Vitin sormien päälle ja puristi niitä. Viti sulki silmänsä. Hän tunsi, miten peitteet heilahtivat ja kylmä ilma virtasi alastomalle iholle. Audunin karhea rinta raapi Vitin ihoa, kun Audun puski kompelösti Vitiä vasten, mutta Viti oli ollut niin kauan yksin, että hän silitti Audunin poskea ja vaaleaa partaa. Mies ähkäisi ja makasi hetken Vitin päällä ennen kuin kierähti omalle puolelleen.

 

Seuraavana päivänä Carr komennettiin katsomaan, mitä pajassa tapahtui.

”Sinä tulet isäsi oppipojaksi”,  kuuli Viti Bjarnin sanovan ja koskettavan poikaa isoisän lempeydellä.

”Mitä siinä hymyilet?” Ylva ärähti vilkaistuaan Vitiä.

Viti laski katseensa ja valitsi sanansa tarkasti. ”Bjarn lupasi, että Carr saa opetella sepän taitoja”, hän sanoi. Ylvan suuttumus tuntui Vitin iholla. Ylva vihasi Vitiä, sitä ettei saanut olla päättämässä poikansa vaimosta niin kuin äidin kuului. Mutta siihen, mitä Bjarn käski, ei Ylvakaan voinut sanoa ei.

Ylva tarrasi Vitin leukaan ja käänsi pään väkisin kohtaamaan kylmän vihreät silmät.

”Älä luulekaan, että Carr takoo sinulle yhtään mitään. Kaikki menee myyntiin”, hän sähisi.

Tai sinulle, Viti ajatteli mutta laski tottelevaisesti silmänsä.

 

VI

Viti laski lihakimpaleen mättäälle ja kaatoi pienen määrän vuohenmaitoa sen viereen. Se ei ollut hyvä uhri, sellainen joka elämän antajille kuului. Mutta Viti ei halunnut hyvitellä Audunin jumalia. Hän oli turvannut Maan akkaan ja Metsän ukkoon pikkulapsesta asti eikä osannut luopua niistä. Viti toivoi, että Maan akka antaisi anteeksi.

”Suojele lastani”, hän kuiskasi ennen kuin nousi seisomaan.

Viti oli vihdoin saanut yhden Ylvan tytöistä opettamaan kutomista isoilla kangaspuilla. Itselle ei tietenkään saanut tehdä mitään, mutta ehkä Bjarn ja Audun veisivät myytäväksi huolella tehdyn villahuivin. Ajatus sai Vitin hymyilemään, ja hän lisäsi tahtia.

Talven kuunkierrot olivat olleet hyviä. Ylva oli jättänyt Vitin rauhaan, ja Audun oli nukkunut Vitin vieressä melkein joka yö. Ei mies Ilmo ollut, mutta Viti ei valittanut. Audun kohteli lempeästi, ja Bjarnin talo tuntui kodilta.

Sitten Viti kuuli huudot. Metsän reunaan asti ne kaikuivat. Ylva, tietysti. Viti kiiruhti eteenpäin ja pohti, kuka oli joutunut vihan kohteeksi tällä kertaa. Ei käynyt usein, että Ylva raivosi jollekin muulle kuin Vitille.

”Äpärä!” Ylva kirkui, kun Viti astui portista pihaan. Viti jähmettyi, ja käsi jäi portin salvalle. Pihalla vallitsi pysähtynyt kaaos. Kukaan ei uskaltanut liikkua, ei kukaan muu kuin vihan vääristämä Ylva. Hän potkaisi. ”Jokaikinen esine ja kuonanpalakin kuuluu Bjarnille ja minulle!”

Seuraava potku sai kohteen kierimään Vitin näkyviin. Sydän tuntui pysähtyvän, kun Viti tunnisti ruskean tukan. Tukka oli täynnä neulasia ja hiekkaa ja ohimoilta se oli verenkostea.

”Carr!” Viti huusi ja tykytys rinnassa palasi niin että Vitiä huimasi. Siitä huolimatta Viti ryntäsi eteenpäin, töytäisi kyynärpäällään jonkun pois tieltä. Matka oli lyhyt mutta kesti kauemmin kuin kaamos.

Ylvan katse tavoitti Vitin. Silmissä velloi vihreä myrkky.

”Äpäränsynnyttäjä!” Ylvan ääni kohosi. ”Älä uskallakaan keskeyttää!” Hän potkaisi sokeasti, osui pojan polveen niin, että lapsen suusta pääsi parkaisu.

”Minun lapseni!” Huuto tuntui jylynä rinnassa.

Hän vei kätensä vyöstä riippuvalle tupelle ja vetäisi veitsen vapaaksi. Se iski ja sitten sivalsi. Pisarat putoilivat Vitin päälle. Hän heilautti vielä kerran avatessaan kätensä ja katsoessaan pilvien täyttämää taivasta. Vasta kun Viti maistoi huulillaan saman maun, joka tuntui kun kieli kosketti rautaa, hän ymmärsi, ettei satanut.

 

Kukaan ei vienyt Carria Vitin sylistä. Viti pyyhki nyyhkyttävän pojan verta valuvaa otsaa.

”Minä halusin antaa sinulle rannerenkaan”, Carr itki. ”Isoäiti suuttui.”

”Shh. Ei ole hätä”, Viti sanoi ja painoi poikaa rintaansa vasten.

Mutta Carr ei enää ollut pieni. Hän ymmärsi. ”Sinä tapoit hänet”, hän sanoi vapisten.

Kuin vastauksena Carrin sanoihin Bjarnin karjunta kuului talosta pihalle ja aidan taakse kauas metsään.

”Miksi kukaan ei estänyt häntä?” Bjarn huusi. Bjarn ja Audun olivat tulleet vasta veneitä korjaamasta vasta, kun Ylva veti viimeisen henkäyksensä ja oli jo matkalla kuolleitten maailmaan. ”Kuolema! Se on rangaistus tällaisesta rikoksesta!”

Carr vikisi sylissä. Kun Viti kohotti katseensa, Bjarn oli tulossa ulos talosta Audun jäljessään. He molemmat pysähtyivät nähdessään maassa istuvat Vitin ja Carrin. Viti ei koskaan ollut nähnyt hyväntuulista Bjarnia niin vihaisena.

”Ei!” huusi Carr ja kompuroi pystyyn. ”Isoisä, se oli minun vikani. Minä tein väärin ja suututin isoäidin.”

”Viekää poika pois”, Bjarn sanoi raivostuneena. ”Naisen on kuoltava!”

Carr alkoi uudestaan itkeä.

”Isä”, Audun sanoi, ja hänen äänensä oli tasainen. ”Vitin kohdussa on minun lapseni.”

Bjarn hätkähti. Pyöristyvän vatsan näki jo, eikä lapsi ollut uusi asia. Mutta jokainen lapsi oli tarpeellinen, Bjarn tiesi sen yhtä hyvin kuin kaikki muutkin. Talon ja majojen taakse piiloutuneet ihmiset pidättelivät hengitystään. Lopulta Bjarn katsoi Vitiin.

”Rangaistus pannaan täytäntöön lapsen syntymän jälkeen”, hän sanoi ja lähti.

Carr juoksi Audunin luo ja kiersi kätensä tämän vyötäisille. Audun silitti lapsen selkää ja katsoi Vitiin. Kyynelet samensivat miehen silmien vihreyden, ja Viti tiesi, että enempää Audun ei voinut vaimonsa hyväksi tehdä.

 

Veri alkoi vuotaa keskellä yötä, samalla kun polte iski selkään eikä loppunut. Viti huusi ennen kuin avasi silmänsä. Hän ojensi kätensä ja töni vieressä nukkuvaa Carria.

”Hae apua. Lapsi syntyy”, hän sai sanottua eikä jäänyt katsomaan, lähtikö Carr.

Hetken päästä kivun takaa kuului ääniä, taljat vedettiin syrjään, vatsalla tuntui märkä lämpö. Välillä joku kopeloi jalkojen välissä, monta kertaa. Etäiset kuiskaukset olivat huolestuneita. Viti mietti hetken, pitikö hätääntyä ja unohti sitten, kun liekit nuolivat selkää ja vatsaa.

”Auki se on. Ponnista”, joku sanoi hänen korvaansa. Henki ei kulkenut, vaikka kuinka aukoi suuta. ”Ponnista!” komensi ääni uudestaan, nyt tiukemmin, vihaisemmin.

Siihen meni koko yö. Ei jaksanut enää huutaa. Sisäelimet, silmät, aivot tuntuivat puristuvan ulos ennen kuin tuli valmista. Lopulta Viti tunsi, miten lapsi valahti ulos eikä itkenyt.

”Onko kaikki hyvin?” hän yritti kysyä. Jotakin valui tasaisena virtana hänen jalkojensa välistä.

Pitkän ajan päästä lapsi vinkaisi ja alkoi itkeä. Kuului loittonevien askelten ääntä, ja Vitin nukkumamajan ovea raotettiin.

”Pieni poika”, Viti kuuli Ylvan vanhimman tyttären sanovan. ”Heikkona on mutta selviää. Istukka ei synny, verta vuotaa liikaa.”

Viti tiesi, mitä se tarkoitti.

”Kiitos, Maan akka”, hän kuiskasi.

 

Kesti pitkään ennen kuin kukaan tuli majaan. Viti makasi velttona ja odotti. Lapsi oli viety pois, ja Viti tiesi, että ei sitä näkisikään. Silmiin ei riittänyt kyyneleitä, mutta jalkoväli itki. Verta, puhdasta kirkasta verta valui jaloille, makuutaljoille, maahan, ja koko maja haisi vereltä, raudalta. Vitiä tärisytti holtittomasti ja hän tarttui tiukasti kaulassaan olevaan äidin karhunhammasriipukseen ja veti sen päänsä yli.

Lopulta ovi kävi. Viti nosti päätään.

”Carr”, Viti kuiskasi.

Carr ryntäsi viereen. Hän nosti pois heitetyn peitteen Vitin päälle. Viti hapuili löytääkseen pojan käden.

”Äiti”, Carr sanoi korkealta, vaikka ääni oli jo alkanut madaltua miehen ääneksi. Hän tarttui Vitin käteen. ”Älä kuole.”

Viti veti henkeä. ”Carr. Ylvan sanat ovat totta.”

Hetken oli hiljaista, kuin Carr ei olisikaan istunut vieressä.

”Mitkä sanat?” poika sitten kysyi.

”Audun ei ole sinun isäsi.” Viti odotti hetken mutta Carr vain tuijotti hämärässä. Viti jatkoi, vaikka häntä väsytti. ”Muistatko sen miehen, jonka tapasimme monta vuotta sitten kauppamatkalla?”

Carr nyökkäsi. ”Tietenkin minä muistan Ilmon. Sinä puhuit hänestä aina.”

Uusi ryöppy verta purskahti kohdusta ulos. Päätä ei jaksanut pitää pystyssä.

”Sinun pitäisi mennä hänen luokseen. Sinusta on kasvanut aivan hänen näköisensä.”

”Ei.”

”Audun ei ikinä ajaisi sinua pois. Mutta hänellä on nyt poika, ihan oma poika.” Viti ohitti pelon siitä, että elämä peurojen perässä vaeltaen oli pelkkää taistelua hengissä pysymisen puolesta. Vaanihan kuolema täälläkin, hän muistutti ja ajatteli Ylvaa ja itseään ja niitä, jotka olivat kuolleet veneen haaksirikossa muutama vuodenkierto sitten.  ”Sinä voisit antaa Ilmon väelle niin paljon.” Sanat hiipuivat ulos kuiskaten.

”Minä haluan olla sinun kanssasi.”

Viti ei jaksanut vastata, ei siinä olisi ollut mieltäkään. Viti keräsi kaiken voimansa puristamaan pojan kättä. Heidän käsiensä väliin jäi karhunhammasriipus.

”Sinulle, Carr karhun sukua.” Sanojen löytäminen oli vaikeaa, eikä Viti ollut varma, sanoiko hän ne ääneen. Ruumis tuntui kevyeltä, raudanmakuinen elämä oli valunut Maan akalle viimeistä pisaraa myöten. Kuoleman akka odotti, Viti näki hänen valkoisen tukkansa loistavan pimeässä.

”Äiti!”

Oli hyvä sulkea silmät.

 

VII

Pilvistä riisuutunut päivä hohkaa yhtä kuumasti kuin hiekkamaalle rakennettu rauta-ahjo. Ahjon ympärillä ei ole seiniä, ei kattoa, mutta tuli leiskuu kuumana ja pehmittää rautaa. Sepällä on tottuneen takojan elkeet. Hiki virtaa pitkin käsivarsia ja tekee vasarasta liukkaan, mutta niin vain isku osuu rautaan, ja se vääristyy, vääristyy, kunnes muotoutuu niin kuin seppä sen haluaa.

Joku tulee juosten ahjon ääreen, huutaa jo kaukaa. Seppä lopettaa takomisen ja pyyhkii käsiään nahkaisiin housuihinsa. Sillä välin juoksija on ehtinyt hänen luokseen ja ojentaa kättään. Seppä nostaa litteän kiekon käteensä. Se on vielä märkä ja näyttää siksi tummalta.

”Tätäkö se on?” kysyy juoksija ja osoittaa kiekkoa.

Seppä tutkii ja nyökkää.

He alkavat nauraa ja ryntäävät juoksuun. Askelet vievät heidät suolle. Sen reunalla seisoo miehiä ja naisia, nuoria ja vanhoja. Mättäät on jo käännetty syrjään isolta alueelta, mutta kaikki odottavat kärsivällisesti, kunnes seppä ehtii perille.

”Siellä on rautamultaa”, hän sanoo hassusti korostaen, vieraasti kuin kauppamies mutta kuitenkin kotoisasti kuin kotiväki. Mättäillä seisovat ryhtyvät töihin.

Rautamultaa löytyy tulevina kesinä niin paljon, että rautaa sulattamaan pitää perustaa toinen ahjo, ja toinen. Tulee muita takojia ja uusia esineitä, ja kauppapaikalla vieraat haluavat ostaa heidän iskemiään kirveitä ja veitsiä. Rauta on tullut jäädäkseen.