Purkaus

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2015, Draama

Kuva: plaisanter~/Flickr

Kuva: plaisanter~/Flickr

Teksti: Soila Kotiranta

(Lohikäärme, yksipäinen, seisoo korkealla kalliolla, ympärillä karut vuorenseinämät, alapuolella jyrkkä pudotus, jonka pohjalla on lampi ja niitty. Lohikäärme viskoo kiviä ilman halki lampeen.)

 

LOHIKÄÄRME

Mä en halua olla tällanen! Mua ällöttää mun elämä. Miks ihmeessä mun piti syntyä lohikäärmeeks? Mä en jaksa tätä enää yhtään, en yhtään! Kaikki on pielessä. (Laskee sormilla.) Yks. Kukaan ei ymmärrä mua. Kaks. Kukaan ei tykkää musta. Kolme. Kaikki vaan pelkää mua. (Pikkusievästi) Apuaaa! Lohikäärme tuleee! Neljä. Mä oon yksinäinen ja mä en tykkää siitä. Viis. Mä oon ruma. Tämmöset kintut, tämmönen maha! Ja suomut, vähänkö noloa. Kuus. Mullon paha olo. Inhottaa piereskellä myrkkykaasuja. Ja röyhtäillä savua. Mun mahaan sattuu! Koko ajan! Mitä elämää tää muka on?  Ja seittämän. Mua sitten kyllästyttää nää lampaat. Mä haluaisin joskus syödä jotain muutakin! (Tauko)

Ihmiset käy tuolla lammen rannassa piknikillä, ne levittää eväät viltille ja mitä ihanuuksia niillä on, kirsikoita, voisarvia, fazerinsinistä, hookoonblöötä, pepsimaksia ja rennietabletteja… Mulla valuu kuola kun mä haistan sen kaiken tänne ylös, mut en mä voi mennä sinne, ei ne eväät ole mulle. Ketään ei edes kiinnosta miltä musta tuntuu. Että tekiskö munkin mieli vaikka vähän maistaa. Joskus mä mietin, mitä tapahtuis, jos mä ottaisin mun lampaanviulut mukaan ja vaan menisin sinne viltille istumaan ja tarjoaisin tietty niillekin. Mut en mä niin voi tehdä. Ne vaan sanois, että mitä sä edes tulet tänne, että ei meillä ole sulle mitään. Ja sä oot niin pelottavakin, että meidän lapset alkaa itkeä, joten voitko poistua ja… ja kun mä vaan olisin halunnu mussuttaa parit kirsikat siinä viltinkulmalla ja sanoa, että onpa muuten hyviä, ja kaikki olis olleet samaa mieltä, oltais syljetty niitä siemeniä samaan suuntaan ja jaettu se syömisen ilo. Mulla olis ollu edes hetken ajan sellainen fiilis, että joku välittää musta. Mut mä oon ihan ulkopuolinen. Ei mua haluta mukaan. Mä pilaan tunnelman. Ja ainoastaan siks, että mä satun olemaan lohikäärme, enkä nyt vaan voi sille mitään. (Tauko.)

Mä kuulin kerran yhdestä lohikäärmeestä, joka ei saanu enää mistään lampaita ja se joutu syömään kanoja. Sen vatsakivut loppu… ku kananlento… Ei tullut kaasuja enää kummastakaan päästä… Mut se ei tykänny siitä! Se koki ettei se ollu enää sama lohikäärme, se koki että sen persoona muuttu. Siitä oli tullu kiltti ja kärsivällinen. Ja niin se kai sitte muutti sellaselle seudulle, mistä se sai taas lampaita ja pysty jatkaan entistä elämäänsä. Mä vaan sanon, että hulluko se oli! Mä en toivo mitään muuta, kuin että mä voisin päästä tästä kuvotuksesta eroon! Ja jos mä samalla muuttuisin jotenkin siedettävämmäks luonteeltani, niin se olis vaan boonusta. Joskus mä mietin, että johtuuko tää mun ilkeys ja äkkipikasuus siitä, että mulla on vaan väärä ruokavalio. On vähän vaikea olla hyvällä tuulella kun on maha tulessa. Eikä kukaan sitä oletakaan, kun mähän oon lohikäärme, meidän kuuluukin olla pahoja ja vaarallisia! Mut kukaan ei ole koskaan kysyny multa, haluanko mä olla paha ja vaarallinen! Entä jos en halua? Entä jos en halua! Mua suututtaa niin, että mun korvista tulee savua! Mun sisällä KIEHUU!

 

KAIKU

Huu huu huu huu…

 

LOHIKÄÄRME

Mä en halua olla TÄLLANEN!

 

KAIKU

En en en en…

 

LOHIKÄÄRME

Mä en halua olla PAHA!

 

KAIKU

Ha ha ha ha…

 

LOHIKÄÄRME

Mäkin haluun syödä KANOJA!

 

KAIKU

Ja ja ja ja…

 

LOHIKÄÄRME

Voi kun täällä olis edes joku, joka kuulis. Ja tajuais miltä musta tuntuu. Ja se grillais mulle chicken wingsejä ja allapollopizzaa. Me syötäis niitä yhdessä ja syljeskeltäis kananluita tonne rotkoon. Ja sit se sanois, että ei haittaa, vaikka mä en oliskaan enää kauheen vaarallinen. Että se olis ihan ookoo. Että kiltti lohikäärme olis ihan ookoo.