Projektinvetäjän lokikirja: Kohtaamista kohti

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2016, Blogijutut

Kuva: Buffa/Flickr

Kuva: Buffa/Flickr

Luovan kirjoittamisen oppiaineen ”Toiset Tarinat” -projektin ensiaskelia vastaanottokeskuksessa

Teksti: Laura Sillanpää

 

4.2.2016

Tummahiuksiset miehet istuvat ruokasalin pöydissä kuin pulpeteissa. Miehet ovat tulleet opiskelemaan suomen kieltä. ”Creative Finnish” lukee salin oven ilmoituksessa.

Meidän neljän hengen ryhmämme on tullut Heinänokan vastaanottokeskukseen Turun yliopiston luovan kirjoittamisen oppiaineen ”Toiset Tarinat” – projektin puitteissa. Tarkoituksenamme on tutustua turvapaikanhakijoiden tarinoihin ja sanataideharjoituksia apuna käyttäen kirjoittaa yhdessä. Haluamme keskittyä kohtaamiseen ja muistojen jakamiseen sanataideharjoitusten muodossa.

Suoranaisten sanataideharjoitusten sijaan improvisoin suomen kielen harjoituksia ja tutustumisleikkejä. Muut projektimme jäsenet ovat innostavalla tavalla mukana heinänokkalaisten kanssa. Leikki ja peli rentouttavat ilmapiirin. Ilo yhdistää. Kun yksinkertainenkin asia läpäisee monimutkaisesti usean kielen sekamelskan ja hajanaisen kielellisen ymmärryksen, on parempi edetä pienin askelin. Hitaasti jaksaa kävellä kauas.

Heinänokkalaiset haluavat oppia. He ovat motivoituneita ja avoimia. Vaikeassa tilanteessaankin he ovat meidän kanssamme sataprosenttisesti läsnä tässä ja nyt. Ihmiseltä ihmiselle on selvästi suorin tie keskinäiseen ymmärtämiseen ja jaettuun kokemiseen.

Tutustumisleikkien jälkeen siirrymme kirjoittamaan. Pöydillä on kyniä ja mausteita maisteltaviksi ja haisteltaviksi. Osallistujat kirjoittavat suomeksi tai omalla kielellään asioita ja muistoja, jotka heräävät mausteista mieleen. Tajuan, että nämä ovat miehiä, jotka ovat maistaneet kamelia.

Ihmiset tulevat ja menevät tilassa. Tilanteen avoimmuus luo tekemiseen luontevuutta ja rentoutta oppia yhdessä ja tutustua. Varmasti kolmisenkymmentä ihmistä käy työpajassa, joko seurailee sivulta tai ottaa osaa osittain.  Aktiivisia osallistujia on parisenkymmentä: miehiä, naisia, lapsia.

Kiinnitän teippiä irakilaisen pikkupojan piirrokseen. Pojan mukana ollut mies piirtää poikaa vastapäätä kukkaa. Mies viittilöi minua takaisin pöytään. Poika haluaa kirjoittaa nimensä piirrokseensa. Hän kirjoittaa paperiin ”Anas”. Kirjoitan vuorostani pöytäliinaan ”kukka” ja ”nimi”. Samainen Anas tekee tunnin lopuksi kaksi upeaa kärrynpyörää. Toistelen kärrynpyörä-sanaa aikuisille, mutta Anas vie shown kolmannella kärrynpyörällään, joka pyllähtää ruokasalin lattiaan.

Näen toisten saavan hyviä kontakteja pöydissäistuviin. Autan somalialaisryhmää kirjoittamisessa. Yksi heistä haluaa viedä mukanaan jauhetun kuminan, sillä hän ”rakastaa kuminaa”. Eräälle insinöörille kurkuma tuo mieleen vaimon ja puolitoistavuotiaan Ruusu-nimisen tyttären Irakissa. Mies näyttää tyttärensä kuvaa puhelimen ruudulta. Tyttö nojailee nojatuoliin joulukuusen vieressä. Nostan katseen puhelimen ruudusta ja näen, miten miehen selän takana leviää kuusimetsä, mäntypöheikkö, aukea meri. Kumpi on vieras mies vai luonto?

Osa kirjoittaa ja osa piirtää kuvia asioista, joita tulee mieleen. Kyse on tutustumisesta, jään rikkomisesta, ilon jakamisesta. Oppia ja kohdata voi monella eri tavalla: liikkeessä, jakaen tarinoita, jutellen. Yksittäisten ihmisten tarinat tulevat esiin parhaiten yhdessä puuhaten ja oleskellen. Tajuan, että tarinoiden kokoamisessa on edettävä varovasti. Koetaan, ihmetellään, tutustutaan. Opetellaan yhdessä kieltä, tarinoita, sanoja ja kulttuuria. Tarinat ovat siinä lähellä ihan niin kuin ihmisetkin. Kosketusmitan päässä. Tällä kertaa emme saaneet ylös reseptejä tai runoja. Tapasimme ihmisiä, etsimme kontaktia. Tarjosimme kirjoitusmahdollisuutta. Kieli on kuitenkin kynnyskysymys, vaikka eteenpäin vuoroin rämmitään vuoroin karkeloidaan eri kielisten sanojen ja kaikenmoisten käännösten avulla. Me oppimme ja opettelemme yhdessä. Onko kyse siis ”toisten tarinoista” vai itse asiassa yksinkertaisesti tarinoiden jakamisesta?

Ensimmäisen kerran jälkeen olo on kuin olisin ihmisen muotoon puettu suomalainen iskelmä, jota on juuri soitettu ensimmäistä kertaa irakilaisessa baarissa.

 

18.2.2016

Jalkapalloteema on vaihtunut norsujalkapalloksi. Mukanamme on nystyräinen, vihreä jumppapallo ja pari lasten jalkapalloa. Tarkoituksena on tällä kertaa keskittyä peleihin, leikkeihin ja kehoon. Vedämme soveltavaa, leikillistä suomen kielen opetusta irakilaisessa, somalialaisessa ja iranilaisessa seurassa. Tänään mukana ei ole Heinänokan perhepuolen asukkaita, vaan osallistujat ovat kaikki miehiä.

Ennen kuin aloitamme Mohommed, joka haluaa itseään kutsuttavan tästä lähin isoisänsä mukaan Araaleksi, kysyy minulta suomeksi, mitä Turun keskustassa oikein tapahtuu. Hän on nähnyt hälyn ja rekat pyörimässä kauppatorin tuntumassa. Kerron suomalaisesta lukion loppumisriitistä. Araale on itse noin abi-ikäinen. Tummista kasvoista hohkaavat silmät ja valkoiset etuhampaat, kun hän nyökyttelee selitykselleni.

Kehon osasten opettelu suomeksi alkaa. Nuoret miehet ovat vetreän iloisia liikkuessaan ”pää, olkapää, peppu, polvet, varpaat” -leikin tahtiin. Kun minun vieressäni hymyilevä Haider tekee vitsinä robottiäänellä pää-liikkeen, nappaan tyylin ja niin me kaikki teemme robottityylillä leikin.

Laitan lattialle viime kerrasta jääneen kertakäyttöpöytäliinan palasen. Asettelen yhden osallistujan liinan päälle. Kaksi muuta piirtää miehen kehon rajat. Siinä on liinalla maahanmuuttajan keho. Kehonkuva on etnisyydestä vapaa, kun sen piirtää ääriviivoina sinisellä textmarkilla. Viivat eivät kerro, onko keholla oleskelulupa vai ei. Kirjoitamme paperille kehonosien nimiä: silmä, korva, suu, vatsa, olkapää, monikko tulee kun lisää t-kirjaimen, joskus muuttuu myös sanan vartalo, peppu, reisi, nilkka, jalka, varpaat, se on monikko. Kaikki ovat piirretyn kehon ympärillä lattialla. Puhutaan monikoista ja omistusmuodoista. Suomeksi ihmisruumiille on useampi sana, ruumis, vartalo, keho.

Seuraavaksi jatketaan norsujalkapallolla. Miehet hyökkäävät pallon kimppuun ja alkavat taistella pallosta käsirysypainien. Nauramme kippurassa Sonjan kanssa ja huomaan, että myös kaksi kurssilaista on vetäytynyt katsojiksi. Kaikki nauravat, kun epämääräinen kasa miehiä pyörii vihreän jumppapallon ympärillä. Elina on maalissa. Pallo kimpoaa katosta, ikkunasta, seinästä. Ikkunakoriste heiluu, muttta mikään ei mene rikki kansainvälisessä jumppapallopainiottelussa.

Miehet tuntuvat olevan enemmän suomen kielen kuin luovan kirjoittamisen janoisia jumppapallo-ottelunsa jälkeen. Olemme täällä kohtaamassa, auttamassa, läsnäolemassa ja ilmeisesti myös opettamassa suomea. Autan Alia löytämään sanoja suomen kielen käyttöön arkipäivässä. Koetan jutella hänelle suomea, sillä juuri hän olisi halunnut viime kerralla puhua enemmän. Hymyilevä Haider haluaa laulaa laulun. Salissa on lämpöä ja tunnelmaa, joka auraa tilaa naurulle ja laululle. Haider sanoo, että poskiin sattuu, kun hymyilee niin paljon.

Jäämme syömään Heinänokkaan. Istun samassa pöydässä vakavailmeisen Haiderin kanssa. Hän puhuu englantia toisin kuin hymyilevä Haider. Vakava Haider kertoo, että Irak ei ole autiomaa, että siellä on kaikkea. Siellä ei kuitenkaan ole turvallista. Tajuan, että en tiedä, mitä tarkoittaa, että ei ole turvallista. Haider pohtii, mitä jos kaikki suomalaiset ottaisivat yhden turvapaikanhakijan luokseen. Tutustuminen ja integroituminen uuteen kulttuuriin tapahtuisi luontevammin.

Illalla mielessä on edelleen Alin vakavat silmät. Hän haluaa oppia, miten sanotaan:”Voisinko auttaa?” Näistä miehistä tulisi hyviä suomalaisia.

Tunnen itseni uupuneeksi jalkapallon pelaajaksi, jonka monikulttuurinen joukkue vasta harjoittelee yhteispeliä. Opetellaan toinen toisiltamme yhdessä elämistä.

 

Kirjoittaja toimii luovan kirjoittamisen oppiaineen ”Toiset Tarinat” -projektin vetäjänä ja luovan kirjoittamisen opiskelijana,  jonka pääaineena on 15 vuoden tauon jälkeen yleinen kirjallisuustiede, mutta joka itse asiassa on tosi elämässä nukketeatteritaiteilija ja tietää hyvin vähän jalkapallosta.