Presidentti vai narri

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2017, Proosa

 

Kuva: IoSonoUnaFotoCamera/Flickr

Teksti: Petri Luosto

 

John Lewis istui yksiössään Turussa ja katseli televisiota. Hän oli ihastunut Turun vanhoihin rakennuksiin. Yhdysvalloissa todella vanhat rakennukset olivat harvinaisia, niitä oli pääasiassa vain itärannikolla. John oli alun perin kotoisin Kaliforniasta, jonne hänen perheensä muutti pian sisällissodan jälkeen.

 

Hän muisti, kuinka hänen vuokraisäntänsä Mikko Antell kertoi mieluusti juttuja edesmenneestä isoisästään Martista, joka oli palvellut Suomea talvi- ja jatkosodassa. Mikko oli kertonut hänelle tarinan siitä, miten Martti oli purkanut neuvostoliittolaisen radiosanoman, joka käsitteli liittoutuneiden saattuetta Murmanskiin.

 

John oli tummaihoinen nelikymppinen mies Yhdysvalloista, joka toimi tällä hetkellä vierailevana tutkijana ja luennoitsijana Turun yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa valtio-opin oppiaineessa. Hänellä oli vaimo ja kaksi nuorta tytärtä kotona Yhdysvalloissa, sillä hänen vaimonsa piti hoitaa sairasta äitiään. Uskonnoltaan hän oli maallistunut muslimi.

 

Hänen sukuaan oli tutkittu, ja tiedettiin, että hänen sukunsa oli alun perin kotoisin läntisestä Afrikasta. Sieltä hänen esivanhempansa kidnapattiin ja vietiin orjalaivoilla Virginian tupakka- ja puuvillapelloille. Johnille oli kerrottu, että hänen sukunsa oli salassa säilyttänyt islaminuskon ja kaikki perinteet oli kerrottu suullisessa muodossa seuraaville sukupolville, koska silloin vallitsevien lakien mukaan orjia ei saanut opettaa lukemaan. Hän tiesi, että orjuutta tutkineiden historioitsijoiden mukaan orjista jopa joitakin kymmeniä prosentteja oli peräisin alueilta, jotka olivat islaminuskoisia. Sisällissodan jälkeen, kun orjat vapautettiin, hänen sukunsa otti heidät omistaneen Johnin perheen sukunimen.

 

Johnin katse oli nauliintunut Yhdysvaltain tuoreeseen presidentti Richard ”Dick” K. Jumpiin. John tiesi, että Jump oli kiinteistömiljonääri ja entinen tosi-tv-ohjelma The Acolyten vetäjä. Jumpilla oli päässään hänelle tyypillinen violetti peruukki, ja hän puhui kiihkeästi kannattajilleen.

 

”Tulemme rakentamaan muurin Kanadan vastaiselle rajalle, jotta kanadalaiset eivät pääsisi soluttautumaan Yhdysvaltoihin ja rappeuttamaan maatamme vapaamielisyydellään. Jump luultavasti myös pelkäsi, että kanukit polttaisivat Valkoisen talon niin kuin he ja britit tekivät vuonna 1814, kun vuoden 1812 sota oli lähestymässä loppuaan. Amerikan pitää olla vahva ja konservatiivinen. Amerikka ensiksi, sillä nyt Amerikkaan kohdistuva riisto muiden maiden toimesta tulee loppumaan”, Jump uhosi.

 

”Voi helvetti”, John mutisi ja ajatteli, että George W. Bush vaikutti rautakansleri Otto von Bismarckilta verrattuna Jumpiin. ”He is jumping to the conclusions”, John sanoi itsekseen. Häntä kismitti edelleenkin Jumpin hallinnon määräämä maahantulokielto buddhalaisille siksi, että Jump katsoi buddhalaisten olevan ateisteja. Tarkemmin sanottuna Jump kielsi ihmisten pääsyn Yhdysvaltoihin seitsemästä buddhalaisesta maasta. Nämä maat olivat Kambodža, Thaimaa, Myanmar, Bhutan, Sri Lanka, Laos ja Etelä-Korea. Japanilaisia siedettiin vain siksi, että he olivat Yhdysvaltain läheisimpiä liittolaisia.

 

John muisti, kuinka Jumpin tiedotuspäällikkö Marie O’Brien aikaisemmin puhui Bowling Greenin verilöylystä. Hän kaiketi viittasi sillä Kentuckyn suuntaan, mutta ainoa Bowling Greenin verilöyly, josta John oli myöhemmin kuullut, tapahtui New Yorkin osavaltion alueella 1643 ja siinä hollantilaiset siirtokuntalaiset tappoivat kymmeniä paikallisia Lenape-heimon intiaaneja. John hymähti, että tuota tapahtumaa olisi voitu käyttää perusteluna sille, että valkoisia siirtolaisia ei pidä päästää Yhdysvaltoihin, sillä he tuovat sinne vain surua.

 

John näki, kun mielenosoittajat huusivat: ”Jump is the president and Joffrey is the king!” John ajatteli, että Jumpin rinnastaminen Game of Thronesin mielivaltaiseen nuoreen poikakuninkaaseen oli riemastuttavaa. Jumpilla ei ollut mitään kokemusta pyörittää julkisen vallan organisaatiota. John ei muistanut, milloin viimeksi USA:ssa oli ollut presidentti, joka ei ollut toiminut ennen virkakauttaan senaattorina, osavaltion kuvernöörinä tai kenraalina kuten Dwight D. Eisenhower.

 

John muisti, kuinka Jump kovasanaisesti nuhteli australialaisia buddhalaisuuden sallimisesta ja ateismista. Hemmetti sentään, Australia on yksi läheisimpiä liittolaisiamme, John ajatteli. Hänen mielestään presidentti toimi heitä kohtaan kuin täysi idiootti. Miksi Australia tuon jälkeen tukisi Yhdysvaltoja ja sen politiikkaa, jos presidentti arvosteli heitä voimakkaasti?

 

Jump oli myös tukkanuottasilla tiedustelu- ja turvallisuusorganisaatioiden kanssa. Ne eivät olleet taipuneet tiedonhankinnassa hänen tahtoonsa, vaan edelleenkin toimittivat presidentille kiusallisia raportteja, jotka perustuivat tosiasioihin. John oli kuullut, että presidentti Jumpilla oli oma hovinsa, joka pyrki mielistelemään häntä mahdollisuuksien mukaan ja jossa uskollisuudesta palkittiin paremmin kuin pätevyydestä. John pyöritteli päätään ja mietti, mitä tästä vielä seuraisi.

 

Yllättäen John heräsi sängystään yksiössään ja nousi jalkeille. Tuo oli kyllä julmaa painajaista, joka ei voi pitää paikkaansa. Hän pisti television päälle ja katsoi CNN-kanavaa. Kyseisen kanavan mukaan Richard K. Jump oli Yhdysvaltojen presidentti. ”Fake news my ass”, John ajatteli. Hän halusi heittää kävelylenkin Aurajoen rannalla ja unohtaa maailmanmenon edes hetkeksi.