Perämetsäntien tapaus

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2014, Proosa

Kuva: Robyn Jay/Flickr

Kuva: Robyn Jay/Flickr

Teksti: Eero Hallikainen

3/3 Muinaiset tulevat

Tunnit kuluivat. Kolmikko paleli kellarissa vailla toivoa poispääsystä. Seppo yritti kuunnella ulkoa kantautuvia vaimeita ääniä, mutta ei saanut niistä mitään selvää. Pienestä ikkunasta kajastava valo hiipui pikku hiljaa olemattomiin ja pimeys laskeutui vankityrmään. Alma vaikeroi välillä tuskissaan ja Seppo lohdutteli vaimoaan parhaan kykynsä mukaan. Aarne Laitanen oli uponnut uudelleen hourekuviinsa ja päästeli tuon tuosta epämääräisiä lauseita suustaan. Seppo ei halunnut enää piinata vanhaa miestä kysymyksillään. Hänellä oli täysi työ miettiä kuinka tästä kaikesta selvittäisiin.

Jossain vaiheessa ulkoa kuului kaksi laukausta. Seppo hyppäsi pystyyn ja painoi korvansa kellarin ovea vasten, mutta muita ääniä ei enää ulkoa kantautunut. Seppo yritti työntää ovea. Hän puski sitä vasten hartiallaan ja kaksin käsin. Sitten hän löi ja potkaisi, mutta tuupertui säkenöivän kivun lamaannuttamana oven juurelle.

”Me emme pääse täältä ikinä pois”, Alma nyyhkytti.

”Ei tällaista voi tapahtua. Ei kukaan voi ottaa ihmisiä vangiksi ja sitten tappaa huvikseen”, Seppo puheli itsekseen.

” Iä Tsag Hogguah, iä”, Aarne Laitanen mutisi.

Viimein, ties kuinka kauan aikaa siitä, kun Seppo oli tuotu kellariin, jykevän oven lukko avattiin. Paksun puuoven takana seisoi kaksi mustiin kaapuihin ja irvokkaisiin naamareihin pukeutunutta henkilöä. Ulkona oli pimeä ja toisella tulijoista oli myrskylyhty mukanaan. He tarttuivat Seppoa käsistä ja retuuttivat ulos. Seppo oli liian heikossa kunnossa vastustellakseen. Ulkona oli neljä muuta naamioitunutta henkilöä. Kaikilla oli samanlaiset mustat kaavut ja syvät huput päidensä peittona. Seppo erotti naamioiden takaa kiiluvat ahnaat silmät.

”Päästäkää meidät pois. Mitä tämä on?”

Seppo sai vastaukseksi lujan nyrkiniskun alavatsaansa ja hän taittui kaksin kerroin. Seppo kuljetettiin pihan poikki kohti navettaa. Pihaa valaisivat suuret ulkotulet ja jätkänkynttilät. Taivas oli pilvessä, eikä tähtiä näkynyt. Pihalle oli ilmestynyt lukuisia autoja. Seppo näki mustan pakettiauton, jolla Alma oli tänne tuotu. Sen viereen oli pysäköity poliisimaija. Poliisiauton kuljettajan ovi oli raollaan ja sen ikkuna oli rikki. Sepon sydän alkoi lyödä entistä kiivaammin. Hän muisti kuulemansa laukaukset.

Jossain pihan laitamilla, ulkotulien valonpiirin ulkopuolella, liikuskeli tummia hahmoja. Metsänrajasta kantautui vaimea aaltoileva hyminä. Seppo tuotiin navettaan ja hänet paiskattiin polvilleen kuopan reunalle. Navetassa oli paljon väkeä. Ainakin tusina ihmistä oli asettunut kuopan ympärille. Kaikilla oli mustat kaavut ja ilkeästi irvistävät naamiot. Magnus Alkio oli pukeutunut tummansinisellä ja purppuralla kirjailtuun viittaan. Hänen otsallaan oli mustalla kivellä koristeltu kääty. Alkion vieressä seisoi Sepolle tuntematon nainen, jonka täysin purppurainen mekko oli samalla juhlallinen sekä uhkaava. Naisen huulet oli maalattu mustiksi ja hänen korpinmusta tukkansa roikkui valtoimenaan aina linjakkaalle vyötärölle saakka. Navetta oli valaistu työmaavalaisimin sekä Alkion ja naisen vieressä roihuavan soihdun avulla.

”Seppo Ylänne, sinä olet etuoikeutettu todistamaan ihmettä”, Alkio julisti voimakkaalla äänellä.

”Lopettakaa tämä hulluus! Tässä ei ole mitään järkeä”, Seppo sanoi katsellen ympärilleen. Naamioituneet hahmot seisoivat liikkumattomina häntä tuijottaen.

”Ei. Tämä ei ole hulluutta. Tämä on ainoa oikea tie. Muinaiset tulevat ja ainoa tapa selvitä on asettua valittujen puolelle”, Alkio puhui ja osoitti loput sanansa kaikille läsnäolijoille: ”Ainoa tapa nähdä valo on syleillä pimeyttä. Pimeys nielaisee tämän maailman ja me Seuraajat perimme sen herroiltamme. Iä Ishi Nigirrath, Iä Tsag Hogguah!”

”Ii-aa, Ii-aa!” kuului vastaus yleisöstä.

”Syleiletkö sinä, Seppo Ylänne, tätä pimeyttä?”

”En ikinä! Painukaa helvettiin koko porukka ja viekää muinaisenne mukana!”

Samassa Sepon vaimo ja Aarne Laitanen tuotiin navettaan. Seppo tunsi raivon kuohuvan sisällään. Hänet kiskaistiin ylös ja kaikki kolme riepoteltiin navetan nurkkaan. Kaksi Seuraajaa jäi vartioon. Toisella oli revolveri kourassa.

”Voimme siis aloittaa”, Magnus Alkio julisti. Lisää väkeä tuli sisälle ja ovi vedettiin kiinni.

”Ole hyvä rakkaani”, Alkio sanoi vieressään seisovalle naiselle. Alkio veti viittansa alta paksun mustakantisen kirjan ja ojensi sen ilmeettömälle velhottarelle. Nainen asteli kuopan äärelle, avasi kirjan ja alkoi messuta. Naisen ääni oli kirkas ja voimallinen. Hän puhui tuntemattomalla kielellä pahaenteisiä sanoja. Läsnäolijat odottivat hiljaa paikoillaan.

Aarne Laitanen tarttui Seppoa olkapäästä. Seppo kääntyi ihmeissään naapurinsa puoleen.

”Dynamiittia”, Aarne kuiskasi. Miehen silmissä paloi mielipuolinen loiste.

”Dynamiittia? Mitä ihmettä?”

”Tuolla on dynamiittia. Käytän sitä kantojen räjäyttelyyn”, Aarne vastasi ja loi katseensa pressulla peitettyjen puulaatikoiden suuntaan.

”Mitä sinä sillä…”, Seppo aloitti, mutta toinen vartijoista kääntyi ja potkaisi häntä kylkeen. Seppo haukkoi henkeä, mutta kipu toi lisää tuntoa kohmettuneisiin raajoihin. Aarne Laitanen tuijotti laatikoita silmät leimuten. Alma nyyhkytti vieressä.

Naisen loitsu pääsi kliimaksiinsa ja yleisön joukossa kulki kiihkeä kohina. Kuopasta alkoi kantautua hiljaista kuisketta ja kuminaa. Nainen astui etäämmäs sen reunalta ja sulki kirjan.

”Todistakaa ihmettä!” Magnus Alkio jyrisi ja hiljaisuus palasi navettaan. Ainoastaan soihdun räiske säesti odottavaa tunnelmaa.

Pian kuopan yllä alkoi pyörteillä savua muistuttavaa höyryä. Se tiivistyi ja hälveni sykäyksittäin kunnes alkoi ottaa kiinteää muotoa.

”Katsokaa! Hän on tullut takaisin! Tervehtikää Liisa Laitasta, sisartamme, jonka Muinaiset ovat tuoneet takaisin!”

Kauhistunut kohahdus kävi väkijoukossa. Tiivistyneestä materiasta alkoi muodostua Aarne Laitasen vaimon hahmo. Hahmon ruumis oli edelleen läpinäkymätöntä usvaa, mutta kasvoille palasi ensin piirteet ja sitten iho. Liisa avasi silmänsä ja Aarne Laitanen huusi vertahyytävästi.

Aarne nousi seisomaan ja vartioiden estelystä välittämättä harppoi vaimonsa eteen. Liisan kasvoilla oli euforinen hymy. Hahmon kädet kurottuivat Aarnen puoleen. Kyyneleet valuivat vanhan miehen poskilla, kun hän ojensi kätensä koskettaakseen kuolleeksi luulemansa vaimon poskia. Liisa aukoi suutaan, mutta sanat eivät tulleet sieltä. Kuopasta kantautui kumeaäänistä puhetta, joka lausui helvetillisiä sanoja. Aarnen kasvot vääntyivät kauhusta ja hän yritti kiskoa itsensä irti otteesta.

Hahmon kasvot muuttuivat. Nyt ne olivat sen miehen, joka Sepon kanssa kamppailtuaan oli pudonnut kuoppaan. Rokonarpisista poskista ei voinut erehtyä. Sanat kumpusivat kuopasta yhä voimakkaampina ja hahmon suusta purkautui mustaa savua, joka tunkeutui Aarne Laitasen silmiin, suuhun ja sieraimiin.

Seppo vilkaisi Almaa. Nainen istui maassa mykkänä. Seppo oli saanut jostain lisää voimia ja selviytymisvaisto alkoi ottaa hänestä vallan. Kun Aarne Laitasen ruumis valahti hervottomana maahan, Seppo loikkasi pystyyn. Hän ei tuntenut kipua. Raivo hänen sisällään vaati päästä valloilleen. Seppo löi asetta pitelevän vartijan maahan yhdellä painavalla nyrkiniskulla. Vartijan naamio putosi paljastaen Magnus Alkion harmaahapsisen kumppanin kasvot. Seppo poimi aseen ja ampui kohti painajaisista noussutta olentoa. Aarne Laitasen tappanut hahmo hajosi savupilveksi, joka vetäytyi korvia särkevän kirkaisun saattelemana takaisin kuoppaan.

Seppo puski toisen vartijansa kumoon ja säntäsi kohti Alkiota ja naista. Syntyi yleinen hälinä. Suurin osa alkoi pyrkiä ulos navetasta.

”Juokse Alma! Juokse pakoon!” Seppo huusi ja sai osuman Alkion nyrkistä. Hän tuupertui maahan, mutta piteli edelleen painavaa revolveria kädessään. Huumaava kipu säkenöi hänen päässään. Magnus Alkio poimi navetan lattialta ruostuneen rautaputken. Seppo nosti aseen ja ampui.

Alkio lysähti polvilleen. Luoti oli osunut häntä rintaan. Punaiseen verhoiltu nainen alkoi kiljua ja hyökkäsi Sepon päälle. Nainen kynsi ja puri, mutta Sepon onnistui kiskaista hänet selästään ja paiskata maahan. Tai maahan Sepon oli tarkoitus nainen paiskata, mutta siinä missä oli joskus ollut maata, oli nyt kuoppa. Nainen osui kuopan reunalle ja katosi kirkuen pimeyteen.

Suurin osa ihmisistä oli jo paennut ulos. Viimeiset tungeksivat ovella sen enempää välittämättä Seposta tai Almasta. Seppo huohotti ja kompuroi Alman luokse.

”Se oli Liisa”, Alma sopersi tuijottaen tyhjin silmin kuoppaa.

”Tule, minä vien sinut turvaan”, Seppo sanoi ja nosti vaimonsa seisomaan. Alma totteli vastustelematta. Seppo talutti Alman ulos pihalle. Pakkanen oli kiristynyt ja oli melkein vaikea hengittää. Osa autoista oli kadonnut tai poistumassa. Jotkut paikalla olleista olivat paenneet metsän pimeyteen. Seppo ja Alma kävelivät Alkion pakettiautolle. Seppo nosti vaimonsa hyttiin ja tarkisti löytyisikö avaimia. Ei löytynyt. Seppo jätti Alman autoon ja palasi navetalle.

Sepon tyrmäämä mies makasi nurkassa ja Magnus Alkio nojasi raskaasti hengittäen pressulla peitettyihin puulaatikoihin. Aarne Laitasen ruumis oli mytyssä kuopan reunalla. Seppo tutki ensin vartijana toimineen miehen taskut, muttei löytänyt auton avaimia. Hän asteli Alkion luokse. Matkalla hän potkaisi lattialla lojuneen revolverin kuoppaan.

Alkion suupielestä valui verta. Hänen raajansa näyttivät hervottomilta. Miehen silmissä oli kuitenkin jäljellä läpitunkeva ja älykäs katse. Seppo vältteli sitä katsetta. Hän kaivoi miehen taskuja ja löysi auton avaimen sekä matkapuhelimen.

”M-mitä sinä teet?” Alkio kysyi ja purskautti verta rinnuksilleen.

”Minähän sanoin, että tulin lainaamaan puhelinta” Seppo vastasi ja kääntyi lähteäkseen.

”Älä jätä minua tänne”, Alkio aneli.

Seppo pysähtyi soihdun kohdalle. Hän otti sen telineestä.

”Sinulla on kaksi tietä pois tästä navetasta. Voit itse valita mieluisamman.”

”Älä, älä tee sitä…”

Seppo veti henkeä ja pudotti soihdun. Tuli tarttui heti ahnaasti kuivilla heinillä päällystettyyn lattiaan.

”Tämä on Liisan ja Aarnen puolesta. Ja siitä, että satutit minun muoriani”, Seppo mutisi ja poistui navetasta. Hän kiiruhti jalkaansa palaavasta kivusta välittämättä pakettiautolle, jossa Alma edelleen istui eteensä tuijottaen. Seppo starttasi auton ja kurvasi pois tyhjentyneeltä pihalta. Yksinäinen poliisiauto jäi sinne nököttämään kuin varoituksena niille kymmenille virkamiehille, jotka myöhemmin tulisivat selvittämään Perämetsäntien tapausta.