Perämetsäntien tapaus

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2014, Proosa

Eero-Hallikainen-jatkokertomus-osa2Teksti: Eero Hallikainen

Osa 2/3, Paljastuksia

Pakettiauto pysähtyi päärakennuksen eteen. Talvipäivän aurinko heijastui sen tuulilasista. Autosta nousi pitkään mustaan takkiin ja leveään lierihattuun pukeutunut henkilö. Tämä läimäytti oven kiinni ja asteli määrätietoisesti auton taakse. Ohjaamon toisesta ovesta tuli kaksi samanlaisiin tamineisiin sonnustautunutta miestä. Hekin menivät auton taakse, pois Sepon näköpiiristä.

Seppo näki takatilan ovien aukeavan. Hän arveli jotain nostettavan ulos pakettiauton perästä. Miehet tulivat näkyville ja heidän mukana oli neljäs henkilö. Seppo tunnisti tämän: Alma!?  Kylmän väreet kävivät iäkkään miehen ruumiin läpi. Hän puristi sylissään lepäävää asetta vasten rintaansa. Sen enempää ajattelematta Seppo yritti nousta ylös, mutta kipu jalassa vihlaisi kuin jäinen piikki olisi isketty hänen sisuksiinsa. Seppo irvisti ja huohotti. Mustiin pukeutuneet henkilöt keskustelivat kiihtynein kädenliikkein. Sepon vaimo seisoi huojuen kahden välissä. Almalla oli päällään violetti talvitakki ja sen avonaisen liepeen alta erottui villainen nuttu. Jalassa hänellä oli heppoisen näköiset punertavat tossut.

Selvittyään shokista, Seppo alkoi pohtia vaihtoehtojaan. Alma näytti vahingoittumattomalta, mutta selvästi väkipakolla tänne tuodulta. Autolla tulleet henkilöt, tai miehet, kuten Seppo arveli heidän kaikkien olevan, olivat mitä luultavimmin Laitasen pariskunnan katoamisen takana. Miesten liikkeistä huokuivat määrätietoisuus sekä pahansuopuus. Almaan kohdistuneet epäilyttävät toimet asettivat Sepolle hyvin vähän vaihtoehtoja. Muoria oli autettava. Sivistyneessä maailmassa ensimmäinen toimi olisi ollut mennä pihalle ja kysyä mitä ihmettä on tekeillä. Seposta tuntui, että sivistynyt maailma oli sillä hetkellä kauempana kuin koskaan aikaisemmin hänen elämässään.

Kaksi miestä lähti kuljettamaan Almaa päärakennuksen nurkan taakse. Kolmas käveli hitaasti kohti navettaa. Seppo tajusi, että navetan raollaan oleva ovi oli paljastanut hänet. Hän aavisti, että miehet tiesivät hänen olevan täällä. Mykkä puhelinsoitto oli varmasti ollut yritys varmistua tästä. Se oli onnistunut. Seppo sätti itseään, että oli vastannut puhelimeen. Hän vetäytyi hitaasti pois ikkunasta ja hivuttautui navetan oven lähelle. Syvältä kuopasta nousi ummehtunut ilmavirtaus ja Seppo näki leijailevan pölyn siirtyvän kuplan lailla sivuun sen suun yltä. Samalla pilveen vetäytyvä aurinko hämärsi rakennuksen sisätilan.

Hiki kylmäsi Sepon ruumista. Hän suoristautui seinää vasten puristaen asetta rintaansa kuin vartiosotilas. Navetan ovi liikahti ja yksi miehistä astui sisälle. Seppo näki mustan lierihatun alta rokonarpisen leuan ja kovat viivasuorat huulet. Mies otti kaksi pitkää askelta ja pysähtyi. Seppo laski aseen piipun tätä kohti ja rykäisi kurkkuaan. Mies käänsi ensin päätään. Seppo näki tumman silmän välähtävän lierin alla. Sitten mies kääntyi hitaasti Seppoa kohden.

”Kappas vain”, mies sanoi hiljaisella äänellä.

”Kädet ylös”, Seppo komensi.

Mies totteli verkkaisesti. Nyt Seppo näki hänen kasvonsa. Hämärässä erottuivat toisiaan lähellä olevat kiiluvat silmät, kyömyinen nenä ja ilkeään virneeseen vääntynyt suu. Miehen posket olivat kuin aamupuuroa, ankaran rokonarven peittämät. Seppo ei tuntenut miestä.

Mies katsoi ensin Seppoa silmiin ja sen jälkeen aseen piippuja. Minkäänlaista pelkoa tai hermostuneisuutta ei miehestä välittynyt. Seppo sen sijaan huojui paikallaan. Hän oli entinen läkkiseppä, eikä näin ollut tottunut käsittelemään aseita, edes tyhjiä sellaisia.

”Kuka sinä olet ja mitä te teette minun muorilleni?” Seppo kysyi purren hammasta.

”Laita ase pois, niin keskustellaan”, mies sanoi.

Sepolla ei ollut aikomustakaan laskea rihlakkoa. Hän murahti: ”Vastaa, tai lasken läpi. Olen tosissani.” Vähemmän tosissaan ei Seppo ollut kuunaan ollut.

”Jos haluat nähdä vielä vaimosi, kehotan ottamaan rauhallisesti”, mies sanoi ja katsoi taas Seppoa silmiin.

Seppo liikahti paikoillaan ja sanoi: ”Soitin poliisille. Virkavalta on jo tulossa.”

”Aivanko totta”, mies hymähti ja jatkoi: ”Mutta toistaiseksi olemme täällä vailla poliisia ja sinä olet alakynnessä. Laske ase, niin neuvotellaan.”

Seppo tunsi aseen painon käsissään. Hänestä tuntui, että hän halusi laskea sen ja käyttäytyä kuten aikuiset ihmiset. Tällainen juupas eipäs -väittely alkoi käydä hermoille. Seppo laski aseen piippua. Mies oli salamannopeasti hänen kimpussaan. Tämä loikkasi Seppoa vasten ja tarttui kaksin käsin aseeseen. Seppo oli vankka varreltaan, joten ei häntä helpolla taltutettu. Hän pani vastaan ja sai hyökkäyksen torjutuksi. Miehet kamppailivat aseesta ja Seppo painoi heiveröisempää vastustajaansa lähelle kuopan reunaa. Hän puri hammasta ja heilautti asetta vasemmalle ja sitten oikealle saaden miehen menettämään tasapainonsa. Muukalainen liukastui, hänen otteensa lipesi aseesta ja hän suistui ilmaa hamuillen reunan yli. Seppo horjahti ja kaatui polvilleen maahan. Hänen vastustajansa sai otteen aseen hihnasta ja roikkui nyt siitä, kantapäät vasten kuopan reunaa.  Seppo yritti kiskoa miestä takaisin, mutta kipeä jalka ja huono asento estivät häntä saamasta yritykseensä tarpeeksi voimaa. Ote aseesta alkoi livetä. Muukalaisen lierihattu oli pudonnut ja tämän likaiset pitkät hiukset roikkuivat valtoimenaan kuin rakkolevä. Mies hymyili Sepolle.

”Muinaiset tulevat”, hän sanoi ja päästi irti hihnasta.

Seppo kaatui takamuksilleen kuopan reunalle, ase kirposi hänen otteestaan ja se putosi miehen mukana kuoppaan. Molemmat katosivat äänettöminä pimeyteen.

Seppo haukkoi henkeään. Sitten hän yski kamppailun nostattamaa pölyä keuhkoistaan. Hän konttasi kurkistamaan kuopan reunan yli. Musta syöveri oli kuin uinuva peto, joka pitää suutaan auki odottaen saaliin hakeutuvan siihen. Tämä ei ole luonnollista, ei millään tavalla, Seppo pudisteli päätään yrittäessään ymmärtää hetki sitten tapahtunutta.

”Sinäpä olet sitkeä vanha ukko”, kuului ääni Sepon takaa.

Seppo nousi vaivalloisesti ylös ja kääntyi ääntä kohden. Ovella seisoivat kaksi muuta mustapukuista miestä. Toisella oli kädessään revolveri. Puhuja oli nuorempi, noin nelissäkymmenissä, tummapiirteinen ja älykkään näköinen. Asetta pitelevä mies oli selvästi vanhempi, harmaapartainen ja silmien päällä roikkuvat paksut valkeat kulmakarvat saivat miehen näyttämään uneliaalta. Nuoremman olemuksessa oli jotain tuttua.

”Minä antaudun”, Seppo huohotti.

”Sait siis tarpeeksesi”, mies totesi ja jatkoi: ”Meille Seuraajille on suuri kunnia tulla Kuilun nielemäksi. Etkö ymmärrä, olet tekemisissä voimien kanssa, joiden mittaa ja määrää et voi käsittää?”

”Minä en ymmärrä tästä mitään. Tulin lainaamaan naapurin puhelinta”, Seppo vaikeroi.

”Saat liittyä muiden joukkoon. Yön tullen saat todistaa ihmeitä. Sitten ymmärrät kaiken ja pimeys on valoa ja valo pimeyttä, silmäsi aukeavat kuin avaruuden kaivo ja kosminen ykseys vapauttaa sielusi”, mies puhui nousevan kiihkon vallassa.

”Tehkää mitä teette, mutta päästäkää minut muorin luokse”, Seppo vastasi sydämenlyöntiensä tasaantuessa.

Miehet taluttivat Sepon pihan perällä sijaitsevan maakellarin ovelle. He avasivat paksun munalukon ja paiskasivat hänet sisälle. Sitä ennen Sepolta oli otettu pois patruunat, jotka hän oli haalinut mukaansa päärakennuksesta. Mitä niillä enää olisi ollut virkaa, kun mokoma kuoppa vei rihlakon mennessään? Seppo totutteli silmiään kellarin hämärään. Oven yllä olevasta kapeasta ikkunasta tulvi hieman harmaata päivänvaloa kylmään kellariin. Alma istui puisen arkun päällä ja hytisi. Aarne Laitanen istui nurkassa räsymattoon kietoutuneena. Hänen kasvoillaan oli tutkimaton ilme ja miehen huulet liikkuivat kuin äänetöntä mantraa lukien.

Seppo tyynnytteli ensin Almaa. Hän lupasi järjestää heidät pois ja kertoi soittaneensa poliisille. Alma kertoi, että miehet olivat tulleet pian Sepon lähdettyä. Ne tulivat jalan ja nappasivat hänet halkovajasta. Sen jälkeen miehet tonkivat koko talon. Hänet oli kuljetettu kaatuneiden puiden tukkimaa tietä suuremman tien risteykseen ja sen jälkeen paiskattu pakettiautoon. Alma oli ollut yksin pimeässä ja kylmässä takatilassa. Sitten auto oli tuonut Alman tänne Laitasten talolle.

”Satuttivatko ne sinua?” Seppo kysyi ja silitti Alman poskea.

”Tuleeko poliisi pian?” Alma kysyi.

”En osaa sanoa. Toivottavasti. Toivon myös, että Aarne osaa kertoa mistä tässä kaikessa on kyse”, Seppo kääntyi Alman luota Aarne Laitasen puoleen. Mies ei noteerannut Seppoa lainkaan. Laitasen silmät kiiluivat, kuin säikähtäneellä eläimellä. Hiljainen kuiskutus kuului hänen huultensa lomitse.

”Missä Liisa on?” Seppo kysyi Aarnelta.

Ei vastausta. Laitanen oli muissa maailmoissa. Seppo toisti kysymyksen ja läimäytti naapuriaan poskelle. Sen hän oli halunnut tehdä siitä päivästä lähtien, kun Laitanen oli alkanut puhua uskonveljistään ja siitä kuinka kaikkien piti hakea pelastusta ennen maailmanloppua. Mumina ei lakannut, joten Seppo läimäytti uudelleen.

Laitanen havahtui ja tuijotti hetken edessään kyykistelevää Seppoa. Mies häilyi vielä kahden maailman välillä.

”Liisa? Missä Liisa on?” Laitanen sopersi.

”Niin, missä Liisa on ja mitä täällä tapahtuu?” Seppo murisi.

”Liisa on poissa. Hän oli niin sairas. Ne veivät hänet Kuiluun. Se oli hurskauden osoitus.”

Alma purskahti itkemään.

”Kokoa itsesi mies. Miten niin kuiluun, joutuiko Liisa sinne kuoppaan? Onko Liisa kuollut?”

”Ei. Ei Liisa ole kuollut, hän sai ikuisen elämän. Hän antoi uhrinsa Muinaisille.”

Seppo oli läimäyttää uudelleen, mutta hillitsi itsensä. Hän veti syvään henkeä ja tarttui Laitasta hellästi poskista.

”Katso minua, Seppo tässä. Mitä täällä oikein tapahtuu?”

Aarne Laitanen siristeli hetken silmiään. Sitten Seppo oli huomaavinaan tunnistamisen ilmeen. Laitanen hymyili vaisusti.

”Seppo. Hyvä Jumala. Auta minua. Mitä minä olen mennyt tekemään?”

”Kerro kaikki”, Seppo sanoi.

Kyyneleet valuivat vanhan miehen poskilla. Verestävin silmin hän katseli ensin ympärilleen ja sitten Seppoon. Hän aloitti kertomuksensa katkeilevin lausein. Laitanen kertoi, että muutama vuosi sitten Liisa oli tutustunut kylillä erääseen naiseen, joka oli pyytänyt heitä tapaamaan yhtä muualta tullutta miestä. Yhteisellä illallisella mies oli kertonut heille tarinoita matkoistaan kaukomaille ja ihmeistä, joita oli niillä kohdannut. Mies lupasi iäkkäälle pariskunnalle vapaapääsyn perustamansa yhteisön sisäpiiriin. Aarne oli ensin epäillyt, mutta Liisa oli ollut niin ihastunut uudesta tuttavuudesta, että hän sai maaniteltua Aarnen mukaansa kokoontumisiin. Pikkuhiljaa runsasväkisissä tapaamisissa toistellut riitit ja rukoukset olivat alkaneet vaikuttaa Aarnen mieleen.  Hän purskahti kyyneliin.

Seppo taputti naapuriaan olalle. Laitanen jatkoi niistettyään räsymattoon. Hän kertoi, että Liisan sairastuminen oli lopulta ollut viimeinen pisara. Samaan aikaan, noin vuosi sitten, tämä mystinen mies oli saavuttanut kylällä huomattavan aseman ja hänet oli valittu Peräkylän terveyskeskuksen ylilääkäriksi. Mies oli siis ylilääkäri Magnus Alkio.

Seppo veti henkeä. Tietysti! Nyt hän muisti miehen, jonka oli tavannut kerran liittyen leikkaukseen, joka hänelle tehtiin puoli vuotta sitten. Hän kirosi mielessään.

Laitanen jatkoi kertomustaan. Liisan tila huononi eikä Alkio lääkäreineen kyennyt tarjoamaan heille apua. Sitten eräällä käynnillä Alkio oli ottanut puheeksi spiritistiset keinot. Laitaset olivat valmiita kokeilemaan kaikkea. He olivat pitäneet keskiyön messun Laitasten navetassa. Paikalla oli ollut paljon Alkion Seuraajia kylästä ja sen ulkopuolelta. Liisaa oli yritetty parantaa monin iljettävin taikakeinoin. Taiat eivät parantaneet Liisaa, mutta seuraavana aamuna se kuoppa oli ilmestynyt navettaan. Aivan kuin maa olisi vain kadonnut jäljettömiin ja avannut portin hornaan. Alkio kutsui kuoppaa Kuiluksi ja piti sitä merkkinä Muinaisilta jumalilta, joita hän ja hänen Seuraajansa palvoivat.

Eilen Alkio ja kumppanit olivat tulleet ja houkutelleet Liisaa mukaansa navettaan. Pahaa aavistanut Aarne oli vastustellut ja lopulta Liisa oli viety väkisin. Liisa oli astellut yöpaitasillaan Kuilun reunalle. Alkio oli lukenut mustia loitsujaan. Ulkona oli alkanut tuulla ja rajuilma tehdä tuloaan. Laitanen oli voimattomana katsellut, kuinka Kuilusta oli noussut mustia varjoja, jotka kietoutuivat Liisan ympärille ja kiskoivat hänet syvyyksiin. Sitten Aarne oli tuotu kellariin. Laitanen sortui jälleen kyyneliin.

Seppo kuunteli mykistyneenä. Hän oli nähnyt kuopan ja mustapukeiset miehet ja itse Magnus Alkion, mutta moiseen tarinaan uskominen oli kuin uskoisi hullujenhuoneelta karanneen kertomusta avaruusolioiden kidnappauksesta.

”Mitä ne haluavat meistä?” Seppo kysyi kuiskaten.

”Ne haluavat tappaa meidät kaikki.”