Pentti Saarikoski tapahtuu todella

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2013, Kritiikit

cropped-taustaTeksti: Niklas Ferm

Pentti Saarikoski: Suomentajan päiväkirjat. Toimittaneet ja jälkisanan kirjoittaneet H.K.Riikonen ja Janna Kantola. Otava 2012. 534 s.

Pentti Saarikosken (1937 – 1983) julkinen minä marinoitiin jo hänen eläessään lukuisilla epiteeteillä: Poet of Finland, Narri, Juoppo, Kommunisti ja Nero. Taiteilija oli myös mytomaanikko, joka ennusti päiväkirjansakin päätyvän jälkipolvien tarkasteltaviksi. Profetia osui oikeaan: Saarikosken päiväkirjoja on julkaistu postuumisti jo neljä kokoelmaa. Niistä viimeisin, H.K Riikosen ja Janna Kantolan toimittama Suomentajan päiväkirjat, kattaa runoilija/kääntäjän verraten tuotteliaat vuodet 1970 – 1972.

Teos onkin ensisijaisesti työpäiväkirja. Saarikoski kuvaa kiinnostavasti kääntäjän uransa monumentaalisimman saavutuksen, Homeroksen Odysseian, proosamuotoisen suomennoksen hahmottumista. Yhtäältä hän intoilee viehättävän lapsenomaisesti kielipeleistään ja kehittelemistään uudissanoista (”kiilaskatseinen”, ”yksivarpainen”). Toisaalla hän vakavoituu oivaltavaan pohdintaan suomen kielen kompleksisuudesta ja mytologioiden tarpeellisuudesta jälkiteollisen ajan ihmiselle.

Saarikoski on samalla ilmeisen tietoinen kielellisistä lahjoistaan. Suomentajan päiväkirjoissahän julistaa olevansa ”mestarikääntäjä”, jolle merkittävien amerikkalaisten modernistien, kuten Saul Bellowin, samanaikainen suomentaminen on innotonta sormiharjoittelua, ”leipätyötä”. Palojoen kesäpaikan rikkumattomuus myötävaikuttaa työtahtiin. Helsingin Kulosaaren vuokrakaksio kolmannen aviovaimon (Tuula-Liina Setälä, nyk. Varis) kanssa tuo jatkuvuutta ja turvallisuuden tunnetta. Sikiääpä seesteisistä vuosista yksi runokokoelmakin: osuvasti nimetty Onnen aika (Otava, 1971).

Työteliäisyyden ylle luo varjonsa Saarikosken tappavan tasainen viinankulutus, ”Koskiksen” vastustamaton imu. Kapakkakierrokset seuraavat aina samaa pienen kuoleman ja jälleensyntymisen kaavaansa. Humalan jälkeen huomattavat aikaansaannokset tuntuvat ”paskalta”, kunnes ”luottamus omiin kykyihin” kokoaa kroonisen alkoholistin uusiin taiteellisiin ponnistuksiin. Päiväkirjat on täynnä runoilijan moraalikrapulaista pohdintaa destruktiivisen persoonan ja auvoisan perhe-elämän yhteismitattomuudesta: ”…; joko kohta romahtaa? Tuula lähtee lätkimään, taulut tippuvat seiniltä, kaikki hautautuu pölyyn ja tupakannatsoihin ja munankuoriin.”

Suomentajan päiväkirjoissa Saarikoski viihtyy edelleen vakaumuksellisen sosialistin viitassaan, mutta haaveet kommunistisesta maailmanjärjestyksestä ovat todellisuudessa karisseet. Oman osansa teoksessa saavatkin 1960-luvun kulttuuriradikalismin voimahahmot. Ivallinen kynä yrittää lävistää monia aikansa silmäätekeviä, mutta tässä kohdin Saarikoski kompastelee omaan klovneriaansa. Hänen muotokuvansa Hannu Salamasta Urho Kekkoseen ovat kyllästyttävän yksioikoisia karikatyyrejä. Saarikosken nuoruusvuosien Nenän pakinoiden herkkävaistoisuudesta ei ole paljoa jäljellä.

Teoksen kestävämpää antia on Saarikosken itsetutkiskelu. Hän huomaa olevansa erään elämänvaiheensa päätöksessä ja uuden murrosvaiheen kynnyksellä. Aforistiset havainnot ovat paitsi kaunistelemattomia, myös jotenkin lohduttomia. Taiteilijuuden ja sopeutumattomuuden dialektiikasta ei olekaan muodostunut mitään havaittavaa synteesiä: ”Elämäni kulissit ovat todellakin kulisseja, jotka voin koska tahansa vaihtaa toisiin: minulle ei ole mitään luonteenomaista, luonnollisista elämänympäristöä.”

Suomentajan päiväkirjojen perimmäinen tenhovoima piilee sen lauseissa. Runoilijalle luontainen rytmitaju elävöittää arkisimmatkin havainnot. Pääosassa on itsesensuurista vapaa kirjoittamisen pakko. Kokoelmassa vuorottelevat korkea ja matala, näkemyksellisyys ja näköalattomuus, usko ja epäusko; koko se minuuden kaleidoskooppi, joka on yhtä jatkuvaa nykyhetkeä. Sellaisena Suomentajan päiväkirjat on ainutlaatuisen rehellinen, intiimi ja vastaansanomattoman hyvin kirjoitettu taiteilijakuva.

Niklas Ferm