Pelkääkö mies kirjoittajakoulutusta?

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2013, Blogijutut

Kuva: A76-442-8 The Schlesinger History of Women in America Collection. ArtStor.

Kuva: A76-442-8 The Schlesinger History of Women in America Collection. ArtStor.

Teksti: Helena Kulmala

Jollakin aineopintojen kurssilla se tuli puheeksi: mehän olemme enimmäkseen naisia täällä.

Luovan kirjoittamisen aineopintoja suorittaa tänä vuonna minun ja kahdeksan muun naisen lisäksi vain kolme miestä. Miehiä on ryhmästä siis neljäsosa.

Oppiaineen sukupuolijakauma on näyttänyt tältä jo pitkään: sekä perus- että aineopintoihin naisia on ainakin vuodesta 2010 asti valittu noin kaksinkertainen määrä miehiin nähden. Missä kaikki kirjoittavat miehet piileskelevät?

Vastausta etsiessä helpointa ja hauskinta on tietysti lähteä liikkeelle stereotypioista. Humanistiset aineet, varsinkin sellaiselta epäilyttävältä tunnelimassa kellumiselta kuulostava oppiaine kuin luova kirjoittaminen, on selvästi tarkoitettu naisille. Oikeastaan korkeakoulutus näyttäisi kaiken kaikkiaan olevan naisten heiniä: tälläkin hetkellä kolme viidestä Turun yliopiston opiskelijasta on naisia.

Tämä havainto johdattelee meidät tietenkin paljon puhuttuun kirjoittajakoulutuksen ja ”pystymetsän” vastakkainasetteluun. Eikö originelleja kirjailijoita puskevasta pystymetsästä puhuttaessa puhuta juuri menneen ajan suomalaisesta, olennaisesti miehisestä kirjailijaihanteesta?

Näen elävästi mielessäni kirjailija Antti Hyryn, joka astuu esiin pohjoisesta metsänreunasta ja julistaa kirjoittavansa vain sellaisesta, minkä itse osaa rakentaa. Siis uunista, aitasta, uruista ja sen sellaisista.

Vanhan ihanteen mukainen mieskirjailija on itseoppinut sanojen insinööri, joka ratkaisee lauseen sanajärjestyksen kuin matemaattisen kaavan mittavan elämänkokemuksensa pohjalta. Ehkä siksikin jotkut veteraanikirjailijat suhtautuvat niin penseästi kirjoittajakoulutukseen. Kirvesmiehen tai sähköasentajan paperit olisivat paremmat.

Yliopistolla nuoret kaupunkilaisnaiset taas terapoivat itseään ja toisiaan kirjoittamalla, puhuvat ja puivat ryhmässä, niin kuin naisilla on tapana, sen sijaan, että tosissaan kirjoittaisivat. He lukevat ja kirjoittavat tekstejä tunteiden ja samastumisen kautta – ja tuottavat sitten antologiat ja kirjakauppojen hyllyt täyteen hengetöntä keskitason ihmissuhdeproosaa. Sellaiseen porukkaan ei kirjallisesti kunnianhimoinen mies tahdo.

Retki mielikuvien ja yksinkertaisten totuuksien maailmaan on usein kutkuttava, mutta todellisuuteen palatessa jäljelle jää vain ummehtunut haju. Yksinkertaista selitystä miesten vähemmistöasemalle ei ole. Sillä eihän kukaan mies jätä tällaiset kuvat mielessään hakematta luovan kirjoittamisen opintoihin. Eihän?

Siitä, mitä luovan kirjoittamisen kursseilla oikeasti tehdään, ja miksi niistä on hyötyä kirjoittamisesta kiinnostuneille, voi lukea muualta tästä nettilehdestä.

Yliopistotason kirjoittajakoulutus on Suomessa edelleen tuore ilmiö, jonka mahdollisuudet ovat varmasti monelta vielä löytämättä. Oppiaineen suosio kuitenkin kasvaa kaiken aikaa, ja sitä myötä kasvanee myös kirjoittamisen opintoihin hakeutuvien miesten määrä. Tänä vuonna perusopiskelijoista jo puolet on miehiä.

Eikä siinäkään ole mitään kummallista, epäilyttävää tai pelättävää, että yliopistolla vain sattuu liikkumaan poikkeuksellisen paljon kirjallisesti lahjakkaita naisia.

Helena Kulmala