Paluu

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2015, Proosa

Kuva: sixtwelve/Flickr

Kuva: sixtwelve/Flickr

Teksti: Linda Skogström

 

Kun astun ulos junasta tajuan sen, mitä olin arvellutkin. Kamalasti muuttunutta, kolmessa vuodessa.

Enää ei hypellä kiskojen välissä ja yli. Tänne on rakennettu niin korkea asemalaituri, että niska katkeaa pelkästä hyppelyn ajattelusta. Raput asematunneliin on siistitty ja niin pilattu. Ei enää ruostuneita liuskoja, joita pitkin pienestä asti rakastin liukua.

Tunnelin graffitit ovat kadonneet. Haista-kehotukset ja keskinkertaiset mutta rakkaat tuherrukset on maalattu piiloon, ja maalin päälle asennettu kliiniset, keltavihreät ristikkoratkaisut. Minä olen enemmänkin keskinkertaisuuden ihminen, ja nautin myös sen ajan muistoista kun vielä osattiin haistatella suoraan ja suomeksi. Ei mitään fakjuuta.

Sataa niin että en mene suorinta tietä, vaan pysähdyn käymään koomarketissa. Moni kakku päältä kaunis, ja kaunis kai on myös tämä. Oranssi kiilto ja äksy betoni pinnalla. Sisällä edelleen ne samat kalatiskit, joiden takana samat kasvot kuin aina, yli kahdenkymmenen vuoden jälkeenkin varauksellisessa hymyssä. Eivät ne minua tunnista, kun en tule mummun kanssa. En enää koskaan. Samat kasvot siis, rypistyneempinä vain, ja raidalliset työpaidat on vaihdettu plussapallovetimiin. Eivätkö nuo koskaan jää eläkkeelle?

Kassalla koetan uskotella olevani edelleen paikallisia: ”Viittikkö panna vielä rivin lottua?” Kassaharjoittelija katsoo minua karsaasti.

Jatkan matkaa, ja näen miten paljon ja vähän on kolmessa vuodessa tapahtunut. Se lato, jonka alla oli kesäisin kissanpentuja, on vielä pystyssä. Hiukan painovoima on tehnyt työtään ja vetänyt latoa kenolleen, mutten usko että sitä koskaan kaataa mikään. Ei voi. Miten kissojen sitten kävisi?

Sille kohtaa, mistä 90-luvulla purettiin Peppi Pitkätossun talo, on pystytetty hengetön, haaleanvihreäksi rapattu kuutio. Tietävätkö edes asuvansa Huvikummun paikalla? Tietävätkö, mitä minä siitä ajattelen?

Ne samat hullut, joilla on aina ollut liian iso talo, ovat asentaneet katolle aurinkopaneelit. Eihän täällä puolena vuotena edes paista aurinko. Mustalaisten talotkin ovat näköjään edelleen mustalaisten. Suomalaiset eivät koskaan ripustelisi parvekkeilleen noin runsaita jouluvaloja. Könösen Irjakin mummulan naapurissa on vuosituhannet laittanut ensimmäisenä adventtina kahteen ikkunaan punaiset kyntteliköt ja miettinyt loppuvuoden, onko se vähän liikaa. 1.1. Irja pakkaa kynttilöt kiireesti takaisin pahveihin ja vie varastoon. Minusta mustalaisilla on pointti. Juhlia kai jouluna pitää.

Viimeinen alikulku lähellä mummulaa on aikalailla ennallaan. Sama Toni Wirtasta muistuttava graffitinaama tuijottaa kuin tervehdykseksi ja minä hymyilen vastaan. Onkohan siinä kohdassa, mihin kaaduin silloin pyörällä, vielä verta. Katson tarkkaan, mutta ei hämärässä voi olla varma. Betonin alaosassa on uusi vihreä sana: Dulce. En tiedä, mitä se voi tarkoittaa.

Tuossa on se oja, josta äiti pelasti juopon. En ole unohtanut. Siellä se pötkötti kuraisena ja käheänä, ja äiti soitti yksykskakkoseen. En tajunnut, miksi sitä juoppoa olisi pitänyt jäädä vahtaamaan, ja pyöräilin eteenpäin. Äiti jäi odottamaan ambulanssia.

Tuolla asui se Ville, joka oli ihan tyhmä. Sen kanssa oli pakko leikkiä, koska meidän äiti ja sen äiti olivat jonkinsortin ystäviä. Ville väitti, että oli kaikkein vanhin, ja minä väitin vastaan. Mentiin kysymään äideiltä, ja minä voitin. Myöhemmin Ville veti minua tukasta.

Kävelen vähän Villen kodin ohi, ja kauhistun. Missä on Kipsa? Tai Kitka, niinkuin Pappa on aina itsepäisesti sanonut. Missä se on? Mitä sille on tapahtunut? Ei sitä enää ole. Se on näköjään pistetty päreiksi jo kauan aikaa sitten. Tontilla kasvaa ruohoa ja maasta tunkee vain yksi viemäriputki. Menen rikki.

Mistä lähitalojen lapset nyt saavat karkkinsa? Tiedän kyllä, että vaikka mistä, mutta senkin tiedän, ettei missään ole niin ihania lasipurkillisia namuja kuin Kipsalla oli. Sieltä sai itse valita yhden punaisen palleron ja kolme vihreää. Joskus otettiin valkoisiakin, jos oli monta rahaa.

Jatkan alakuloisena matkaa. Matkalaukun pyörien väliin tarttuu sepeliä, ja potkin laukkua hetken. Sitten nostan housuja ja kiristän tahtia: nyt sataa jo kovemmin.

Liikennepuistoon on maalattu uudet suojatiet ja kaistojen keskiviivat. Liikennemerkitkin on taidettu vaihtaa uusiin. Polkuautovaja on ikiaikainen, samoin liukumäki, joka ennen tuntui valtavalta. Minä olen tullut suuremmaksi, ja mäki mennyt ihan pikkuiseksi. Puiston kamelikiikku on viety pois lopullisesti. Se lahosi minun, siskon ja serkun alle noin viisi vuotta sitten. Yksikin meistä aikuisista akoista olisi ollut kameliparalle liikaa.

Sitten näkyy se, mitä varten minä täällä olen. Mummulan olohuoneen ikkunoista paistaa valo, ja näen Papan sohvalla, vaikka se ei vielä huomaa minua. Siinä ymmärrän, että nyt oli oikea aika palata. Osaan elää jo sen kanssa, ettei Mummu ole enää kolmeen vuoteen lukenut nojatuolissa.

Katson valoa, ja samassa kuulokkeisiin liukuvat sanat: light that leads home. Juoksen loppumatkan. Ovi ei ole lukossa.