Pahoja asioita: Surusta ja sairaudesta ihmisessä

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2016, Kritiikit

 

FullSizeRender-2

Arvio: Siiri Heikkilä

Linda Huhtinen – Pahoja asioita (Sanasato, 2015)

”[–] ei luittesi teräviä kohtia
kukaan näe kauniina
he sanovat sinua rumaksi
he pitävät sairaana

eikä aamuvuoron hoitaja
sinua rakasta
sinä olet merkintä paperiin

olet puntarin lukema”

Linda Huhtinen – Itseinho, teoksesta Pahoja asioita

 

Monissa runokirjoissa syömishäiriön kuvaus tapahtuu usein ulkopuolelta tarkastellen tai sitten epäaidosti ja ontosti sisältäpäin. Linda Huhtinen käsittelee viime vuonna ilmestyneessä, esikoisteoksessaan Pahoja asioita (Sanasato, 2015) sairautta ja surua ihmisessä. Runoista paistava omakohtaisuus tekee teoksesta ainutlaatuisen.

Runoteoksen reiluun 60 sivuun on mahdutettu onnistuneesti syömishäiriön kuvaus ja koko sairauden kaari. Ohuudestaan huolimatta, teokseen mahtuu riipaisevan paljon surua ja tunnetta. Mausteena toimivat uskonnolliset vivahteet ja syyllisyys. Teos alkaa enteilevästi runolla ”Loppu”, joka on riipaiseva ja vangitseva pohjustus teoksen synkkään maailmaan.

”[—] nurkan takana
rakkikoiran lailla häveten
sotkuisella ruutupaperilla
pyyntöäsi tottelen

 

kerron sinulle nyt kaiken.”

 

Pahoja asioita liikkuu sairastuneen mielen maailmassa, sairaalan osastoilla sekä katsoo sairautta suoraan silmiin. Runoissa kuvataan aidosti syömishäiriöisen itseinhon ja epätoivon täyttämää maailmaa sekä identiteetin särkymistä. Sairastuneen runominän identiteetti on paikoin niin pirstaloitunut ja katkeroitunut, että jotkin yksittäiset runot lipuvat osittain runoteoksen kokonaisuuden ulkopuolelle. Toisaalta teoksen pirstaleisuus johdattaa lukijaa paremmin maailmaan, jossa kaikki ei ole suoraan vain pelkkää sairautta ja osaston seiniä, vaan maailmassa on samalla muutakin, joka sykähdyttää ja herättää muistoja. Huhtinen on saanut hyvin upotettua teokseensa syömishäiriöisen ajatusmaailman pelon, kehämäisyyden ja ahdistuksen; ruoka ja lääkärit ovat paha ja syömishäiriö turva.

Toisaalta teoksen maailma on niin musta ja synkkä, että se on paikoittain jopa lukijalle raskas. ”Mikä muille oli vieras / oli minulle kaunista.” Tunnetila kantaa vahvana läpi teoksen, mutta lukijan onneksi loppupuolella runoihin sekoittuu myös toivo paremmasta. Sairastunut vihdoin tajuaa: ”kuolemaa minä pelkäsin / en pelännyt elämää.”

Kuten mielenterveyshäiriöihin sairastunut, niin myös teoksen minä on katkera, surullinen sekä auttamattomasti eksyksissä. Pahoja asioita leikkiikin vastakkainasettelulla sairauden sekä terveen, muun maailman välillä. ”Maailma eli ulkopuolella / me olimme sairaita.” Teoksessa myös korostuu ympäröivän maailman sekä samalla sairauden suuruus, jonka rinnalla yksittäinen ihminen jää pieneksi.

Pahoja asioita sijoittuu maailmaan, jossa olemista eivät vangitse isot alkukirjaimet tai välimerkit. Tämä luo ilmapiirin, joka on soljuva, keinuva sekä kertomuksenkaltainen – melkeinpä rauhallinen. Toisaalta teoksen ilmapiiri lipuu välillä liiankin ilmavaan ja leijuvaan, joka kaipaa rinnalleen jotain konkretiaa.

Leijuvuutta rikkoo runojen rytmiikka, joka vaihtelee runosta toiseen. Rakennetta runoihin luovat riimit ja tasamittaiset säkeet. Rytmiikkaa rikotaan läpi teoksen välihuomioilla, jotka ovat toisinaan ikään kuin kaikuja suoraan runon minän suusta: ”enemmän! / haluan nähdä kaiken!”. Lisäksi runojen mitta vaihtelee runoista toiseen, mikä toimii myös ikään kuin sulkimena runojen välillä.

Arvoituksellisuutta teokseen luovat välihuomioiden persoonattomuus sekä kaikkitietävä runon minä. Hän ei paljasta lukijalle kaikkea, vaan piilottaa asioita säkeisiin ja vertauksiin. Tämä on mielenkiintoinen ratkaisu, mutta toimii hyvin runotrilogian ensimmäisessä osassa, jättäen tilaa jatkolle. Huhtisen ensiteos on kaikessaan aidontuntuinen matka sairastuneen mielen maailmaan. Kuten todellisuudessakin, myös teoksen maailmassa vain sairastunut itse voi pelastaa itsensä – muuten odottaa kuolema.