Ovatko aivot aina narikassa?

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2014, Lehtijutut

Kuva: Ivan/Flickr

Kuva: Ivan/Flickr

Teksti: Marko Laihinen

Jos ihminen ojentaa käsivartensa, niin olkapäästä keskisormen kärkeen on big bangistä tähän päivään. Jos ottaa kynsiviilan, ja suihkauttaa yhden kerran keskisormen kynnen kärjestä, niin siinä lähti takaisin tähtipölyksi koko ihmiskunnan historia. 

No, jos nyt kuitenkin vielä keräämme takaisin ne kynsipurut, ja muovaamme niistä pienenpienen pallon. Se voisi olla maapallo jota ilmastonmuutos puhaltaa tukaluuksia kohti, mutta tässä tapauksessa se on meidän oma päämme, jonka jokaisen sisällä huljuu sittenkin se samankaltainen universaali humanismi.

Istuudumme mukavasti, ja pyydämme ystävällisesti jotakuta säilykepurkinavaajan omaavaa ronksuttamaan meidän kallomme auki ja kurkkaamaan psyykeemme. Ja kas, niin vain edelleen sieltä pimeästä kalloluolasta heiluttelee takaisin se noin 30-40 ihmisen metsästäjä- keräilijäheimossa asuva sopeutuvainen, ja vähän sotaisan epäluuloinen oma kotilaumamme. Se on moro, nokiset karvanaamat!

Ihmisen varsinaisen kulttuurin historia on vain 10 000 vuotta. Lähtien siitä, kun todennäköisesti jotkut jatkuvaan rundillaoloon, keräilyyn ja metsästykseen kyllästyneet homosapienssit keksivät, että voi kai sitä paikoillaan pysyä ja maatakin viljellä. Tosin varmasti samoihin aikoihin kehittyi ns. omistamisen alkuidea, ja siitä nyt on ollut pientä piikkilankaista harmia ihan näihin meidän päiviimme asti.

Varsinaisen teollisen tuotannon, tekniikan kehityksen ja näistä syntyneen yleisen vaurastumisen historia on kestänyt vain runsaat sata vuotta. Yhden hikisen ihmisen eliniän verran.

Nyt kun pääkuori on avoimin mielin, niin mikäpä ettemme näpelöisi ja tutkisi aivojamme hieman tarkemmin. Muista, ettei se oikeasti tunnu miltään, koska aivoissa ei ole tuntoaistia. Eri asia on mielikuvitella, miltä tuntuu se muovihanskojen pyörittelevä kitkaisa ote esimerkiksi pikkuaivojemme ja mielikuvituksemme ympärillä. Joka tapauksessa olet juuri nyt ihmisyyden ytimessä.

Aivot kourassa voimme myös väittää, että ihmisellä on loppuun asti toivoa. Neurologinen toivo. Se liehuu sen tosiseikan huipulla, että iästä riippumatta aivojen neuronit kippistelevät uusia synapseja keskenään muuttuvissa olosuhteissa. Verkostoituvat, kuten me ihmiset esimerkiksi aikuiskoulutuksen merkeissä, ja yhtä lailla entistä parempiin ratkaisumalleihin uskoen ja yhteisvoimaa puhkuen.

Tavallisissa, melko tyhmissäkin ihmisaivoissa on päänsisäisenä tähdistönä näitä keskinäisiä yhteyksiä kutakuinkin lukema, joka on 10 ja perään 14 nollaa. Sen rinnalla Linnunradan tähtien määrä on häviävän pieni. Olemme valopäitä.

Monimutkaisen ihmisen toimintadata on pääpiirteissä siinä, että välttelemme kärsimystä, tavoittelemme nautintoa – siinäpä meidän aasinporkkanamme.

Se, mikä tekee tästä kaikesta mielenkiintoista on se, etteivät aivomme suinkaan ole vuosimiljoonien kourissa ollenkaan muokkaantuneet tällaisiin olosuhteisiin, joissa nyt elämme. Ja vielä vähemmän sellaisiin tilanteisiin, jotka tulevaisuus tuo yhä enemmän tullessaan. Näistä aivojemme lisääntyvistä perustilteistä kertoo hauskasti sveitsiläisen kirjailijan ja taloustuntijan Rolf Dobellin kirja Selkeän ajattelun taito. Se keskittyy avaamaan esille niitä asioita ja tilanteita, joissa aivomme tekevät nykyajassa systemaattisia virheitä. Kirja luettelee niitä vain 52, mutta niitä on paljon enemmän. Viesti on, että aistihavaintoihinsa ja omaan ajatteluunsa on luottamista, mutta hyvin suurin varauksin.

Nyt päänkuoren konepelti takaisin kiinni, ja takaisin menoksi tähän päivään. On ihminen sitten viisas, tai aivonsa ainakin! Vaan mitäpäs sitä tänään illalla tekisin – miettisikö lottonumeroita oikein kunnolla, imuroisinko jääkaapin taustan vaiko sheivaisko bodyä? Jos oikein järkevästi ajattelen, on kesä tulossa, joten kyllä se brassivahaustupsuun vetää.