Outo koivu ja kiertotähti

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2017, Lyriikka 0 Comments

Kuva: Copper Kettle/Flickr

Teksti: Julietta S. Blumenthal

*** 

Mistä aron yksinäisyys alkaa

 

Vierestäni tyttö karkaa miehen perään kesken luennon.

Onneksi minun ei tarvitse.

Muka olisin joskus toiminut samoin?

Värjöttelen mustalaisvankkureissa,

 

jonka edestä hallavat hevoset ovat poissa.

Lumi unohduttaa menneet leirinuotiot.

Armi Ratiako sanoi,

että yksinäisyys on ylellisyyttä.

 

Vasta parisuhteessa yksinäisyyteen tutustuu kunnolla.

Tämä ihan asiatiedoksi,

jos et vielä kokeillut lajia nimeltä ’yhdessä’,

hypännyt edessä aukeavaan kimallukseen,

 

ja maksanut loikastasi hyisiä arollisia yksinäisyyttä.

Omapa on Siperiani.

Väärät valinnat satavat Ladan ikkunaan.

Silti toivon, ettei se tyttö ikinä palaa karkumatkaltaan.

 

Että rakkaus olisi ikuisesti leijuva luvattu laava,

vaikka kyllä se tyttö sieltä palaa,

pahimmillaan tuo panttivankinsa mukana,

ja siitä aro vasta alkaa.

 

Ladan ikkunaan sataa vaikenemisen rätteinä räntää,

en huomaa nauttia parisuhdeyksinäisyyden ylellisyydestä.

On rehellisesti kylmä,

tätä se toisen ihmisen kanssa on, ennemmin.

 

Monennetta kertaa valepappia kyydissä,

parempi tieto kuiskutti jo ensimmäisellä karkureissulla,

koetti Ladan takapenkiltä supattaa: kimallus tulee sammumaan.

Enää ei luulla mitään, jakseta raahautua vieraisiin.

 

Mitään tappioita myönnellä, kuvitellaan hyvät hetket,

kimalluksen muistoksi uhrataan yhdessä vankkurit polttopuiksi.

Tuuli tietää vaakasuoraan, tuoko aro onnea,

lämmittääkö leirinuotio kauaa.

 

Kuolleita hevosia ja turhia rakkauksia ei ole tapana surra.

Mutta mihin sitten uskon,

kun se tyttö palaa luennolle viereen hytisemään,

ja kuittaa, että turha reissu, tehty.

 

Ykköstien väärä pää

 

Hallavankirjavat hevoset tuntisivat tien kotiin

ne osaisivat korskua juuri siinä missä vihreä viitta näyttää oikean suunnan.

Niitä ei mikään pysäytä. Koti!

 

Käytän ykköstietä vähän ja väärästä päästä

Sotaratsuni tottelee karmaisen raskasta jarrujalkaani.

Sininen kyltti Turkuun kumartelee hovimestarina.

Evakkotaival sen kun jatkuu.

 

Jos tämä koti-ikävä vain suostuisi sammumaan hölmönkirjavat kipinänsä.

Kiintyisin väärin virtailevaan Aurajokeen,

onhan ruskeakin periaatteessa kaunis väri.

Ei se olisi samean nolo.

Tyytyisin toriin, Tuomiokirkkoon ja tuomiooni.

 

Etsin hevosmarkkinoita, missä myydään hallavankirjavia.

 

Evakkomatka, Varissuon etappi

 

Naapurin venepakolaiset vaihtavat majaa.

Saan sohvan,

joka heidät vastaanotti pakolaisleiriltä.

Sopii evakkotaipaleeni emännänjakkaraksi,

natisee.

 

Kurdit kättelevät omansa,

romanit laulavat piirissä,

laulavat vielä oikeussalissakin.

Ilo pintaa vaik syvän märkänis.

 

Hiljaisimpina paljasjalkaiset,

uneksivat Aurajoen kadonneista aamuista,

Aperitan maku kotimaana.

Ei minua ettäälle viiä.

 

Täällä virutut vuodet eivät juurruta.

Täytyy ruskealehtisenä ruukkutraakkina tyytyä.

Hissin himmeä peili heijastaa:

”Mietipä, mitä on koettu.

 

Kuinka sinä, kiittämätön,

kehtaatkin painaa unohduksiin sen hetken,

kun kaukana täällä sait elämäsi takaisin”.

Onko muukalaisuus muka mikään hinta siitä?

 

Mappikaupalla viranomaislausuntoja,

ristiriitaisia oikeuden pöytäkirjoja,

Yhtäkkiä vuosien jälkeen oikeus arkeen,

oma perhe ruokapöydässä katsoo roosaa muoviliinaa.

 

Kukaan ei osoita aseella.

Leiristä ei puhuta enää,

ei niistä perheistä,

jotka eivät milloinkaan näe yhdessä muoviliinaa.

 

Muistatko, miltä tuntui katsoa pois,

kun muille tehtiin mitä tehtiin?

Lapset tuntuvat unohtaneen,

kysymään en pysty.

 

Varissuolla vaikeneminen on ymmärrystä.

Tänne ei kuuluta vaan vaietaan

apeana varislaumana

häviäjäkansan väärä tähti käsivarressa.

 

Tähtemme on kiertotähti, johdatti outojen koivujen luo.

Hetken unien ikkunoista kuvastuu oranssi Sarajevo, Saigon.

Hetkittäin muistamme koti-ikävän, emme enää kunnolla, minne?

Ei se ollut Sortavala, ehkä Shangri-La.

 

Mummu pilkkasi Munsalan kansallispukua.

Vaatteissako perääntymiskäskyn häpeä säilyy?

Vai syvemmällä, koska menneisyyttä et korjaa,

missään vaatteissa kuulu minnekään enää.

 

Yksi pukee kevyen huivin,

saa sillä klaaninsa vihat.

Toinen raskaan hunnun,

on Porista, ei käyttänyt nuorena pipoa.

 

Tämä vieraus: omaa syytäni kuin väärä päähine.

Junat, lentokoneet liikkuisivat kyllä,

mutta olen hukannut kodin tajun,

kompassi, sydän lyö ympyrää.

 

Olemme unohtaneet vanhan ovikoodin,

vesipuhvelin sorkkien äänen,

viiniköynnökset lumisen vuoren alarinteessä,

sen oikeamman taivaan värin.

 

Meistä ei ole lähtijöiksi,

muttei jääjiksikään.

Jokaisena päivänä listaamme järkisyitä,

miksi jäämme,

perustelemme sydämelle,

miksi järki saa puhua vesipuhvelinpaskaa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *