Otteita vaelluspäiväkirjasta

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2016, Blogijutut

dsc08178-2

Teksti ja kuvat: Laura Setälä

Karhunkierros on Suomen suosituin vaellusreitti, joka viettää tänä vuonna 60-vuotisjuhliaan. Karhunkierrokselle lähtevät niin suomalaiset kuin ulkomaalaiset, ja reitillä kohtaamamme hollantilaismies oli palannut reitille jo kolmatta kertaa. Pieni karhunkierros – joka tehdään yleensä päivämatkana – on 12 kilometriä pitkä. Iso karhunkierros taas on 80 km. Mikä sitten saa ihmiset lähtemään Isolle karhunkierrokselle?

 

Ti 30.7.16

saldo 7 km

Perttumakosken laavu

Joki kohisee vieressä samalla kun yritämme riisuutua harvan kasvuston suojassa päästäksemme pesulle. Tai no, on ehkä vähän liioiteltua väittää meidän peseytyvän, kunhan kauhomme jääkylmää vettä hikisimpien kohtien ylle ja yritämme päästä eroon siitä vähästä saippuasta, jonka olemme jo ehtineet hieroa itseemme.

Vaikka takana on vasta seitsemän kilometriä, tunnen väsymyksen painavan kehossani. Aamupäivän bussimatka tuntuu vielä lihaksissa jäykkyytenä, eikä sitä ole yhtään helpottanut rinkan nostaminen selkään iltapäivällä. Kosketan lantiotani varovasti siitä kohtaa, missä rinkan vyö on painanut. Huomenna siinä kohtaa on mustelma, tiedän sen kokemuksesta.

Olemme vaelluskumppanini kanssa kolmatta kertaa liikkeellä kahdestaan, yhteensä vaelluksia on kummallakin takana muutama enemmän. Vuodenaikaan nähden olemme tavanomaista myöhemmin liikkeellä, ollaanhan melkein syyskuussa. Toivoimme osuvamme suositulle vaellusreitille silloin, kun siellä olisi vähän vähemmän muita vaeltajia. Toiveajattelua. Jo ensimmäiselle laavulle saapuessamme havaitsemme siellä kaksi hollantilaista miestä (jotka hyvin hienotunteisesti kääntävät katseensa pois peseytymisyrityksemme ajaksi). Reilu tuntia myöhemmin laavulle saapuvat kolme suomen-venäläistä, illan pimetessä vielä pariskunta, joka ei tosin tule kanssamme nuotiolle, vaan levittää telttansa kauemmas pöheikköön.

Makuupussissa maatessani kuuntelen Savinajoen laulua. Se höpöttää taukoamatta, kertoo kesästä ja syksystä ja vieraista miehistä, jotka istuvat sen rannalla puhumassa vieraita kieliä. Minä sen sijaan olen hiljaa, kuuntelen joen pulinaa vajoten maailmaan, jonka taustalla häilyvät veden solina ja nuotion ratina ja kumppanin rauhallinen hengitys ja miesten jutut, niiden samojen, joista jokikin kertoi. Savinajoen juttu jatkuu vielä kauan senkin jälkeen, kun olen itse nukahtanut.

dsc08199

Ke 31.7.16

saldo 12 km

Taivalköngäs (autiotupa)

Tänään vaeltaminen tuntuu vaikealta. Joka paikkaa kolottaa, eikä ruumis ole vielä tottunut rinkan painoon tai seuraavaan askeleeseen. Pääkään ei tahdo sopeutua. On ihan mahdotonta hyväksyä se, ettei ole kiire minnekään ja että kiirehtimällä ei voita mitään. Että päiviä on jäljellä vielä neljä kokonaista, eivätkä ne hupene sen nopeammin, vaikka kuinka juoksisi eteenpäin. Lounaan jälkeen lihakset ovat entistä enemmän jumissa pysähtymisen takia. Pelottaa, etten huomenna pysty kävelemään ollenkaan, mutta työnnän ajatuksen nopeasti pois mielestä.

Tunnistan levottomuuden. Olen koko kesän suorittanut erilaisia asioita opiskeluista työntekoon, enkä osaa lakata suorittamasta. Päässäni pyörivät ajatukset muistuttavat siitä, mikä kaikki kotona odottaa tekemistä. Tähän hetkeen on mahdotonta pysähtyä. En kuitenkaan voi syyttää kuin itseäni, itsepähän olen antanut tuon levottomuuden pesiytyä sisälleni.

Yöpaikalle saavuttuamme raahaudumme pesulle, ja tällä kertaa pakotan itseni oikeasti uimaan. Päätös osoittautuu voittajaratkaisuksi, sillä lihasjumit tuntuvat huuhtoutuvan veden myötä pois. Savinajoki on vaihtunut Oulankajoeksi, jota olemme seuranneet koko päivän. Jokivarsi on kaunis, ja joen loputtomassa kulkemisessa on jotain rauhoittavaa.

Yöllä mökissä juoksee hiiri. Tunnen, kuinka se vipeltää paljaiden jalkojeni ylitse keskellä yötä, ja vedän ne kiireesti sisään makuupussiin, vaikka siellä on liian kuuma.

 

To 1.8.16

saldo 24 km

Jussinkämppä (autiotupa)

Askel kulkee yllättävän paljon kevyemmin! Ajatuskin on tottunut jo vaeltamiseen, ja nautin kulkemisesta täysin. Lounaan jälkeen hylkäämme rinkkamme erään laavun viereen ja lähdemme kiipeämään hampaanmuotoisen kallion laelle metsästämään meille mainostettua näköalapaikkaa. Harhaudumme kulkemaan ympyröitä ja olemme jo päättäneet luovuttaa, kun huomaamme lupaavaan suuntaan kulkevan polunhaaran. Seuraamme sitä, ja yhtäkkiä eteemme aukeaa koko joki kaikessa pituudessaan.

Hengitän syvään metsän tuoksua ja nautin siitä, ettei tarvitse sanoa mitään erityistä. Olemme aivan jyrkänteen huipulla, mutta kumpikaan ei pelkää putoamista. Hymyilyttää. Nämä ovat ne hetket, mitkä saavat lähtemään vaeltamaan uudestaan ja uudestaan. Vaikka arjestakin löytyy hetkiä, joissa voi pysähtyä ihastelemaan luonnon kauneutta ja nauttia vain olemisesta, vaeltamien suorastaan pakottaa löytämään sen tilan ihailuun ja pysähtymiseen. Kun jatkamme kävelyä, annan ajatusten kulkea omaa tahtiaan eteenpäin. Enää ei tarvitse suorittaa.

Alkuperäisen suunnitelman mukaan meidän piti yöpyä Ansakämpällä, mutta saavumme sinne jo pian puolenpäivän jälkeen. Evästauon jälkeen päätämme jatkaa eteenpäin (vaikka se tarkoittaakin loppupäässä tyhjää, mutta en halua murehtia sitä vielä). Eilen illalla kuulemistamme sadevaroituksista huolimatta on ollut poutaista, mitä nyt aamupäivällä vähän tihutti, ja siksikin askel kulkee kevyesti. Polku on kunnon valtaväylää (tai no, välillä mutaväylää…), mutta sitä on mukava kulkea. Se kulkee harjun päällä, ja sieltä voi vielä katsella jokea, joka meanderoi nyt jo paljon rauhallisempaa tahtia eteenpäin. Hiljaisuuden lisäksi jaamme kumppanin kanssa ajatuksiamme, ja voimme kumpikin vapaasti puhua mistä vain. Puheen katkaisee vain ylitsemme lentävä lintuparvi, jonka sirkutusta pysähdymme hetkeksi kuuntelemaan.

 

Pe 2.8.16

saldo 12,5 km

Siilastupa (autiotupa)

Polku kulkee tänään todella jokivartta pitkin, välillä tuntuu siltä, että se suorastaan sukeltaa jokeen. Saamme kiipeillä ylös alas jokitörmää, tarttua puunrunkoihin, juuriin, kiviin tai mihin vain, mikä estää jokeen putoamisen. Luonto nauraa meille: ”Sen kuin menette, mutta minä en teitä auta!” Ja mehän menemme, apua tarvitsematta, ja luonto myhäilee ja antaa meidän nauttia upeista maisemistaan.

Lounaalla kiistelemme ruoasta. Minusta se on pahaa, kumppanini mielestä kätevää. Myönnän itsekin sen kätevyyden, mutta lisää vain vesi –pussiruoat saavat minut voimaan pahoin. Riitelyn sijaan alamme kuitenkin pohtia erilaisia vaihtoehtoja ruokailun suhteen. Juttu jatkuu vielä kävellessäkin. Emme pääse yhteisymmärrykseen, mutta sovimme pohtivamme asiaa yhdessä seuraavaan vaellukseen mennessä, ja kumpikin on tyytyväinen ratkaisuun. Yhteisymmärryksessä jäämme katsomaan keskelle jokea muodostunutta kalliosaarta, joka kulutuksesta huolimatta seisoo keskellä kuohuja, eikä näytä välittävän ympärillään kiirehtivästä joesta tuon taivaallista.

Tuvan kohdalla joki muodostaa pienen suvannon, ikään kuin järven. Emme huomaa tupaa heti, mutta kun laskeudumme alaspäin, se putkahtaa eteemme puiden välistä. Vastarannalla näkyy pieni vesiputous, jota jään lumoutuneena seuraamaan. Putous kuohuu valkoisena, se pärskyttää ilmoille vesisumua ja tihkua ja vaahdottaa koko altaan. Vettä ympäröivät kasvit, ja laskevan auringon lämmin valo pehmentää maisemaa. Vesi on kirkasta ja kuhisee kaloja, rannalla västäräkit ja talitiaiset temmeltävät keskenään eivätkä vielä malta lähteä muuttomatkalle. En ihmettele, voisin itsekin jäädä tänne ikuisesti, kuuntelemaan taustalla soivan Jyrävän pauhua ja vain olemaan. Tuvan edessä laskeutuu portaikko pienelle laiturille, sukellan siitä veteen. Kumppanini ei uskalla tulla uimaan, huljuttelee vain vettä päälleen.

Hetken olemme ainoat paikalla, muut tulevat vasta myöhemmin. Saamme rauhassa levittäytyä ja valmistaa ruokaa. Illan tullen istumme nuotiolle muutaman muun kulkijan kanssa. Juttu soljuu eteenpäin pehmeästi, ja unohdumme tulenkajoon nauttimaan yöstä.

dsc08205

La 3.8.16

saldo 9 km

Porontimajoki (autiotupa)

Miten VOI olla näin kurja olo? Olemme kumpikin aivan lopussa, kun pääsemme lounaspaikalle. Toki olemme tulleet matkan kovaa, vajaassa parissa tunnissa yhdeksän kilometriä, mutta sen ei pitäisi riittää selittämään väsymystä. Tuuli on muuttunut kylmäksi, ja reippaasta kävelystä huolimatta paleltaa. Lisään puita nuotioon, jonka lounaspaikalta lähtenyt joukko on jättänyt meille saapuessamme, mutta edes se ei riitä lämmittämään. Teemme vaisuina lounasta, keskustelu kohdistuu ainoastaan kinasteluun siitä, mitä teemme seuraavaksi. Päätöksenteosta ei tule mitään. Toinen tuhahtaa ja lähtee liikkeelle, vaikka ruokaa on vielä jäljellä.

Palattuaan hän hymyilee viekkaasti. Tiedän mitä tuo hymy tarkoittaa, kumppani on keksinyt suunnitelman, jota tahtoo minun noudattavan. Ja hän on taitava esittämään asiansa. Osoittelee ympärilleen, maisemaa ja kahta autiotupaa, ja ehdottaa, että jäisimme viettämään päivää tänne, paikkakin on niin hieno. Eikä hän ole väärässä, paikka todella on hieno. Keskellä pihaa on laavu ja nuotiopaikka, jonka äärellä istumme, ja edessämme kohisee ja kihisee Porontimajoki. Sen varrella tosiaan on kaksi ihastuttavaa pientä tupaa, joista toinen on kuulemma parempi ja muutenkin siistimmässä kunnossa. Minua ei lopulta tarvitse kauaa vakuutella, päivän lepo kuulostaa hyvältä vaihtoehdolta, eikä meillä edes ole mikään kiire, maastossa on vietettävä vielä kaksi yötä ja matkaa jäljellä on enää reilu 15 kilometriä.

”Ja sitten voisi vaikka tehdä lettuja kun on kerran aikaa…” Noilla sanoilla päätös on sinetöity.

 

4.8.16

saldo 11,5 km

Laavu

Ylös. Alas. Ylös. Alas. Ylös. Alas… En kohta enää halua nähdä yhtään kukkulaa. Toinen tavaa edellä korkeuskäyriä, minä tukin korvani.

Väsyttää.

Vaiva palkitaan huipulla, kun olen jo väsynyt ylitettyäni itseni askel toisensa perään. Yhtäkkiä eteemme levittäytyy kilometritolkulla metsää, peltoa, vesistöjä ja lisää metsää. Istumme kummelin taakse, huomaamatta tuulensuojaan. Aurinko lämmittää mukavasti, ja jaksamme viipyä maiseman äärellä hyvän tovin.

Illansuussa virittelemme nuotiota, kun laavulle saapuu kaksi päiväretkeläistä. Tulemme hyvin juttuun, naiset ovat paikallisia ja kertovat meille kaikenlaista Karhunkierroksesta. Tarjoavat jopa makkaraa, josta olemme pitkin vaellusta haaveilleet. Se maistuu suolaiselta ja makealta ja rasvaiselta. Naiset kyselevät revontulista, joita emme ole nähneet. Emme ole osanneet edes etsiä revontulia, pääasiassa olemme nukkuneet aikaisin. Vieraiden kehotuksesta päätämme valvoa viimeisen yön, kaiken varalta.

Kumppani makaa jo makuupussissa, minä istun nuotion äärellä. Silloin pimeässä taivaanrannassa näkyy jotain. Kiinnitän katseeni sinne. Jotain sinistä tai vihreää, hento valojuova. Ja sitten, varoittamatta, koko pohjoinen taivas syttyy valoon. Seuraamme revontulien vaellusta yötaivaan halki, kunnes sekä me että revontulet väsyvät ja ainoaksi vaihtoehdoksi jää nukkuminen.

 

5.8.16.

saldo 4 km

Ruka (laskettelukeskus)

Aamulla sataa. Pilvet roikkuvat matalalla, mutta aurinko onnistuu pilkistelemään pilviverhon raoista niin, että maisema näyttää Mordorin mustalta maalta. Tihku laantuu puolessa välissä matkaa, ja askel kulkee kevyesti. Siihen on jo ehtinyt tottumaan, että askeleen jälkeen tulee toinen. Olemme perillä tunnissa, huolimatta siitä, että ylitämme Rukan.

Vaellus on jälleen ollut rankka. Välillä kävely ei ole houkuttanut yhtään, ja useammin kuin kerran olen tahtonut luovuttaa ja palata kotiin. Silti tiedän lähteväni matkaan aina uudestaan. Vain vaeltamalla pääsen siihen syvään rauhallisuuden tilaan, jossa arjen tekemättömät tehtävät eivät paina mieleni sopukoissa. Vaellukselta palaava kaupunkilainen osaa hetken taas olla murehtimatta pienistä, onhan kotona katto pään päällä ja ruoka maistuvaa.

Astumme Karhunkierroksen päättymistä merkkaavan portin alitse. Vastassa on autio laskettelukeskus ja muutama poro. Käännän kaihoisasti katseeni takaisinpäin. Tekisi mieli palata.