Onnellisuuden vastakohta

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2014, Lyriikka

Kuva: Ferran Pestaña/Flickr

Kuva: Ferran Pestaña/Flickr

Teksti: Petra Wallenius

Halkeilleen kerrostalon ikkunasta kajastaa valo.
Neljättä viikkoa sama valo, sammumatta.
Kuka ei yllä katkaisijaan?

Rappukäytävässä haisee pilaantunut liha.
Pilkulliset laatat eivät tiedä mitä täällä tapahtuu.
Niistä askelet ovat samat,
postinjakajalla ja paarinkantajalla.
Toinen tuo, toinen vie.
Taakka molemmilla.

Naapurin tuiskutukka seisoo hiljaa eteisessä.
Seuraa vaitonaisten vieraiden kulkua
lakatun tammen takaa.
Suurien sanojen lomassa hiha venyy,
äidin ääni kiristyy,
ketään ei saa tuijottaa!

Asunnosta puuttuu sohva,
poliisit kantoivat pois.
Luulen,
en aio kysyä.
Siniset kumihanskat rutussa tiskipöydällä,
aijai pojat, kuka unohti.
Taisivat mennä rutiinit sekaisin
muillakin kuin meillä.

Heinäkuiset sirkat säksättivät hiekkatiellä.
Niiden ääni laskeutui kupolina ylle.
Tulit rannalle, vaikka et halunnut.
Siskolle kaveriksi, vaikka nolotti.
Aina pitäisi ajatella pienempiä ensin.