Onko heillä supervoimia?

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2014, Blogijutut, Proosa

Kuva: Steve Jurvetson/Flickr

Kuva: Steve Jurvetson/Flickr

Otteita Annina Välimäen luovan kirjoittamisen seminaarityöstä

ITSEREFLEKTIO #2 – Ennakkotehtävät

Pääsykoetyypit ovat sellaisia, jotka ovat luonnostaan hyviä pääsykokeissa. Heitä ei jännitä ja he ovat hyviä tuottamaan valtavan määrän hyvää tekstimassaa todella lyhyessä ajassa. Kukaan ei tiedä, miksi jotkut ovat pääsykoetyyppejä. Ovatko he itsevarmoja ja tästä johtuen osaavat ottaa rennosti. Onko heillä supervoimia? Ovatko he todella hyviä piilottamaan lunttilappuja ympäri kehoaan? Onko heillä niin vääristynyt käsitys todellisuudesta, etteivät he osaa tuntea pelkoa?

Pääsykoetyypit ovat niitä kaikkien pääsykokeiden kiusankappaleita, jotka istuvat juurin SINUN viereesi. He lukevat tehtävänannon purkkaa jauhaen ja alkavat heti kirjoittaa. He eivät tarvitse suttupaperia. Marginaalit ovat heille tuntematonta aluetta.

Kuluu viistoista minuuttia ja heillä on ensimmäinen sivu valmiina.

Tässä kohtaa pääsykoetyypit pitävät tauon ja alkavat mutustaa eväitä. He juovat vettä ja syövät banaanin. He antavat katseensa kiertää salissa, jossa alkaa löyhkätä hermohiki ja pakokauhu. Pääsykoetyypin silmät osuvat sinuun. Hän hymyilee ja tervehtii sinua pienellä nyökkäyksellä. Huomaat hänen kirjoittaneen toisen sivun valmiiksi eväiden syönnin lomassa ja- Mitä hittoa?! Kirjoittaako tuo tyyppi pääsykoevastauksensa kuulakärkikynällä?! Sinut valtaa sadistinen, lähes seksuaalissävytteinen, tarve iskeä tuo kuulakärki kynä tyypin silmästä läpi.

Pääsykoetyypit ovat aina niitä, jotka häipyvät salista ensimmäisinä. Olet inhottavan tietoinen siitä, että he tahallaan viivyttelevät lähtöä koska he eivät kehtaa kuitenkaan olla ensimmäisinä ulkona salista. He palauttavat pääsykokeen hymy huulessa ja poistuvat salista pyyhkien lyijykynäpölyä käsistään.

Aava, II Myrskyn aika

 

”Astronautit ovat kertoneet, että ulkoavaruus tuoksuu kuumalta metallilta.
Heidän leijaillessaan tyhjyydessä, jossa happi ja ääni eivät kulje, he tuntevat sen.
Avaruudessa kaikki on sulaa. Tähdet ovat kaasua, joka palaa kirkkaalla liekillä. Tähti sammuu, kun kaasu kuluu loppuun. Katsomme ylöspäin ja näemme tähtiä. Ne ovat lohdullisia. Valoa mustalla taivaankannella. Toivon pilkahduksia kaikkiin suuntiin jatkuvassa yössä.
Mutta ei.
Kemiallisia reaktioita. Liekkimeri nousee yläpuolellamme.

Astronautit kertovat, etteivät he pelkää tekniikkavikoja. Sitä, että jokin menee pieleen. Että avaruusaluksen kylki murtuu kuin munankuori ja tyhjyys imaisee hapen kapselista yhdellä syvällä henkäyksellä.
Eivät he makaa siteissä yökaudet pohtien mitä tapahtuisi, jos turvavaljaat pettävät ja he leijuisivat pois. Yhä loitommas ja loitommas. Toveriensa ulottumattomiin. Kaikennielevään kaukaisuuteen.

Mutta avaruuden tuoksu. Se kammottaa heitä. Kauhistuttaa heitä niin, että kotiin palattuaan he eivät voi keittää vettä liedellä tai raapaista tulitikkua. Teräskattilan kuumeneva kylki ja tulitikun päässä räsähtäen syttyvä kaliumkloraatin ja rikin seos muistuttaa heitä liiaksi tyhjän tuoksusta.
Tieto siitä, että universumi on liekeissä, pitää heidät hereillä. 

Minä olin kantanut avaruutta. Elämä oli syttynyt ja sammunut sisälläni.
Lapsi oli leijunut minussa painottomana, ilman kehoa, ilman muotoa. Veden syleilyssä.
Pelkäsin vierasta elämänmuotoa.
Lapsi huomasi pelkoni ja pakeni sormieni läpi.”